Läheisessä lehdossa liverteli varhainen lintu aamutervehdystä juhannusauringolle, joka kirkkaalla valollaan herätti sataiset siivekkäät äskeiselle yksinlaulajalle säestystä soinnuttelemaan.
Minä katselin häntä, jonka pää oli polvellani. Tumman purosen laulu ei kuulunut enään niin surulliselta. Mieleni tuntui kovin täyteläiseltä, riemukkaalta, enkä minä nytkään tiedä, kuinka pääni painui ja huuleni hellästi hänen otsaansa koskettivat.
Tässä tuttavani keskeytti kertomuksensa, katsoi tutkivasti minua ja kysyi:
— Mitä ajattelet, oliko se oikein tehty?
Mitään vastaamatta pudistin vaan päätäni. Hän jatkoi:
— Niin, en voi käsittää kuinka tuo edellä kerrottu saattoi tapahtua, mutta minä muistan miten hän siihen säikähtäen heräsi ja miten hänen silmänsä pyörivät pelokkaina kuni pääskysellä, joka yhtäkkiä huomaa kissan kynsiin joutuneensa.
— Kuule, sanoi hän ja kyynel kihosi silmännurkkaan, eikö se ole syntiä?
Mitäpä minä vastasin, kun en itsekään tiennyt.
— Miksikä se syntiä olisi, sopersin.
Hän oli noussut istumaan vierelleni. Siitä hän katseli silmiäni, katseli kauvan ja ilme hänen katseessaan oli jäykkä, melkein kuollut. Vaan minä en saanut katsettani niistä riistetyksi vaikka sisässäni tunsin halua siihen.