Vihdoinkin loi hän katseensa maahan ja hetken ajateltuaan kysyi hän:
— Olenko minäkin rikollinen, jos se on syntiä?
Lapsen mieleni oli pahoitettu. Minä aloin itkeä. Hänelläkin näytti olevan paha olla ja vähän ajan jälkeen kietoi hän kätensä kaulaani ja itki.
— Emme puhu kellekään mitään. Emmehän…? Annamme toisillemme anteeksi… niinhän?
— Niin.
Ja pois sitä lähdettiin iloisin mielin ja kevyisin askelin kumpikin kotiimme, luvaten erotessa taas toisiamme tutulla paikalla tavata. —
Minun näitä menneitä muistellessani metsässä, oli hän jo ehtinyt uida.
Olin vielä pitkälläni kun hän minulle huusi:
— Oih, tule pois! On niin pahoja risuja tässä, että en paljain jaloin pääse. — Et usko kuinka virkeä nyt taas olen. Miten siinä onkin tuossa rannassa hyvä pohja! Oletko uinut siinä koskaan? Eikä se ole syvääkään: sain mennä oikein pitkältä eikä vesi vieläkään yltänyt olkapäiden yläpuolelle.
Mielessäni risteilivät minulle ennen vieraat ajatukset. Minä en saanut niitä irti tapahtumasta, jonka sinulle tässä kerroin. Minä kohosin istualleni nurmikolla, enkä vastannut mitään hänen huutoihinsa. Ajattelin itsekseni tekoni laatua ja vaikka se olikin jo ammoin tapahtunut, vaihteli mieleni kysymyksiä, oliko tekoni ollut luvattomuus vaiko varsin rikos.
— Kuule, tule nyt pois sieltä, huusi tyttö taas pensasten takaa, vai tahdotko, että minun pitäisi sinne tulla tai täytyykö minun lähteä pois?…