Puoli vuotta senjälkeen tuli Åsbjörn'ille taaskin kirje; silloin Leiv oli saanut parempaa työtä ja suuremman palkan, josta hän oli hyvällä mielellä. Mutta sitten kului pitkä aika, ett'ei mitään kirjettä tullut. Ja surullinen se oli ja raskas, jonka Åsbjörn vihdoin sai. Siinä hän kirjoitti:
"Paha onni minua kuitenkin seuraa. Se pankki, johon panin rahani, on mennyt kuperkeikkaa. Kassanhoitaja on karannut ja vienyt rahat mukanaan. Siinä meni kerrassaan kaikki hikeni ja vaivani. Minulla oli juuri sen verran koossa, että alkoi riittää. Nyt olen taas yhtä paljaana, kuin neula ja saan alkaa uudesta taas.
Kaikki rahani olivat rehellisesti ansaittuja. Minkätähden tämän juuri nyt piti sattua? Olen sairas ja onneton. Kaikki pahat minua vainoovat. Ensiksikin täytyi minun lähteä maasta pois, saadakseni sen, jota toivoin; sitten ei siinäkään ollut tarpeeksi, vaan piti vielä vähät ansioni joutua ensimmäisen lurjuksen saaliiksi, joka tielleni sattui. Nyt saan taas neljä vuotta tehdä työtä ja ties' Jumala, kestääkö terveyteni niin kauan tätä orjuutta. Ja mitä Alfhild sanoo? En voi hänelle kirjoittaa nyt; jos häntä tapaat, niin kerro hänelle kaikki, mutta niin varovaisesti, kuin suinkin voit. Hukassa olen, ellen häntä saa —"
Åsbjörnin sanottiin kovasti vanhentuneen … näinä aikoina. Hänen hiuksensa kävivät harmaiksi, selkä köyristyi. "Mahtaa ikävöidä poikaansa", sanoivat ihmiset ja ensi kerran heitä hiukan säälitti tuo vanha mies. Mutta Åsbjörniä raskaat ajatukset pojan onnettomuuden tähden vaivasivat. Tuoko synti, joka sukua painoi, pojan onnettomuuden tuotti. Nekö rahat nyt menivät, joita hän ja hänen isänsä vääryydellä olivat koettaneet kerätä? Ja miksi rangaistuksen piti juuri viatonta kohdata ja sillä tavalla, että se kaikkian raskaammalta tuntuisi? — Vanha Åsbjörn kärsi paljon näistä ajatuksista. Hän olisi tahtonut puhutella Alfhildia, mutta ei saanut siihen koskaan tilaisuutta. Alfhildia oli Åsbjörnin mielestä viime aikoina vaikeampi tavata kuin ennen.
* * * * *
Eipä aikaakaan, niin teki Knut Åsen asiaa Daleen. Ja niin hyvin ottivat vanhukset häntä vastaan, että hän rohkeni tulla toisenkin kerran. Alfhild ei siitä ensimmältä pitänyt. Mutta kun vuosi oli kulunut umpeen, ei hän ajatellut enää Leiviä yhtä paljon kuin ennen. Hän tunsi itsensä vapaammaksi ja kevyemmäksi; mieltä ei enää sanottavasti rasittanut. Välistä hän saattoi kummastellakin, että hän, joka oli pitäjään paras tyttö, noin vain oli antaantunut semmoiselle pojalle, jolla ei mitään sukua ollut. Onneksi sitä kumminkaan ei kukaan tiennyt. Pian hän oli alituiseen toisten nuorten seurassa ja yhtä iloinen taas kuin ennenkin. Se oli parhaastaan Knut Åsenin ansio. Knut oli reipas ja eloisa hulivili, puhelias ja kaunis; ei niin suuri eikä väkevä kuin Leiv, mutta norea ja vikkelä, vilkas ja terve, hyvä tanssija ja hirmuisen hauska kaikissa seuroissa. Ennen Alfhild hänestä jotenkin paljon piti. Nyt hänen seuransa tuntui kuin huojentavalta. Knut osasi aina niin helposti sekoittaa pois hänen raskaat ajatuksensa. Aika kului ja Alfhild alkoi jo mielellään nähdä, että Knut kävi Dalessa.
Tuttavuus senlaisen miehen kanssa kuin Musta-Åsbjörn Hegglid, jota niin vähän kunnioitettiin, alkoi Alfhildiä hävettää. Siitä syystä hän Åsbjörniä karttoi. Kun Leiviltä tuli kirjeitä, niin saattoihan Lasse tuoda ne hänelle. Ei hän mistään maailman hinnasta tahtonut antaa ihmisten tietää, että hän Åsbjörniä tunsi. Kun vuosi kului, alkoi häntä kummastuttaa, ett'ei mitään kirjettä tullut. Mutta Åsbjörniltä ei hän tahtonut kysyä, ja Lasse niin vähän tiesi.
Björn Haugstad tuumaili mennä naimaan jotakuta toista, kun näki, ett'ei hän Alfhildiä saanut. Sanottiin, että hän sitä suri, eikä ilman, ett'ei hän vähän ryyppinyt. Ja kun hän oli humalassa, puhui hän Alfhildistä pahaa. Hän oli huikenteleva henttu, johon ei kenenkään pitäisi luottaa. Mutta kun hän kertoi, että Leiv Hegglidin ja hänen välillään varmaan oli jotain, silloin nauroivat kaikki ihmiset. Ei, semmoista ei Dalen Alfhildistä toki kukaan uskonut.
Eräänä sunnuntaina oli nuoriso kokoontunut Åseniin; Alfhild oli siellä. Silloin kertoi eräs jostakin uudesta laulusta, joka olisi pitäjäläisistä tehty. Se laulettiin, ja kaikki ymmärsivät selvään, että siinä Alfhildiä tarkoitettiin. Kerjäläispojasta siinä oli, joka kuuseen kuroitteli; lopuksi tuli pilkkavärssy "hentusta", joka "teki leikkiä jokaisen kanssa" ja "meni viimein köyhälle miehelle, vaikka paremman saanut olisi". Alfhild lensi tulipunaiseksi. Ihmiset nauroivat laululle ja arvelivat, ett'ei sitä kukaan muu ollut keksinyt, kuin Björn Haugstad. Selvää oli, ett'ei kukaan uskonut laulussa mitään perää olevan. Alfhild olisi tahtonut vajota maan alle häpeästä. Mitä, jos joku tiesi! — taikka vaan epäilikään! — Hän koetti nauraa laululle niinkuin muutkin. Ja kun tytöt leikillä kiusoittelivat häntä Leivin tähden, nauroi hän heille ja sanoi, että joka tuommoista oli keksinyt, hän varmaankin oli suuri runoilija. Häpeä ikäänkuin poltti rakkauden pois. Kotiin tultua illalla hän itki.
Syyspuoleen, kaksi vuotta Leivin lähdön jälkeen, kertoi pitäjäässä huhu, että häntä oli vahinko kohdannut, jonka kautta hän oli menettänyt paljon rahoja; epävarmaa oli, milloin hän saattaisi palata. Ihmiset sille nauroivat ja pitivät sen luonnollisena asiana, ett'ei semmoisella miehellä onnea olisi. Alfhild tunsi helpoitusta, kun kuuli olevansa vielä vapaa jonkun aikaa. Paljon saattoi muuttua siksi. Hän kävi suopeammaksi Knutia kohtaan; koetti viedä ihmisiä harhaan. Ruvettiinkin taas puhumaan Alfhildistä ja Knutista. He sopivat hyvin yhteen. Molemmat hyvää sukua, rikkaita ja kauniita. Tuota he juuri kaikki olivat odottaneetkin. Alfhild, se kyllä osasi valita.