Vanhemmat siitä myöskin olivat mielissään. Ja kun kaikki pitivät asian niin luonnollisena, alkoi Alfhild itsekin taipua. Ikävällä ja surulla hän ajatteli Leiviä, kun oli yksinään, mutta häveten silloin, kun toisten seurassa oli. Tahtoi mieluummin unhottaa hänet. Hän oli hourinut; rakkaus oli tehnyt hänet sokeaksi. Parhaiten hän viihtyi Knutin seurassa, sillä hän osasi niin hyvin haihduttaa pois nuo raskaat ajatukset. Mutta öillä hän usein heräsi ja itki, kun oli nähnyt unta Leivistä. Silloin hän ajatteli: Minä vaan odotan ja katsastelen. Paljon tapahtuu, jota ei voi ajatellakaan. Ja niin hän koetti saada asian pois mielestään.
Mutta ihmiset puhuivat hänestä ja Knutista, aivan kuin olisi kaikki varmaa ja päätettyä. Kerran Knut noin puoli leikillä siihen viittasi ja kysyi, mitä hän tuommoisista jutuista arveli. Alfhild punastui, eikä osannut vastata mitään. Knut ahdisti enemmän ja Alfhild tunsi, että nyt tuli tosi eteen. Mutta silloin häntä rupesi peloittamaan. Leiv muistui niin elävästi mieleen, että luuli aivan näkevänsä hänen kalpeat kasvonsa ja kiiltävät silmänsä. "Ei puhuta siitä", rukoili Alfhild. "Ei, ei", sanoi Knut, "ei pidetä kiirettä; sellaisia asioita ei hopussa päätetä. Mutta saattaisithan sitä ajatella, Alfhild". Alfhild seisoi ja väänteli sormiaan; hän oli niin levoton, ett'ei pystynyt selvästi ajattelemaankaan. Niin, saattoihan sitä aina tuumata.
Puheet Alfhildistä ja Knutista tulivat vanhan Åsbjörninkin korville. Mutta ei hän tahtonut niitä uskoa. Hänellä on niin rehelliset silmät, arveli hän, eikä silmät koskaan valhettele. Senpätähden hän ei Leivillekään mitään kirjoittanut. Olihan poika paralla kylläksi huolta sitäkin paitse. Alfhildiä hän kuitenkin koetti saada tavata; mutta tyttö häntä vältti enemmän kuin ennen.
Talvi meni. Alfhild ei saanut kirjettä Leiviltä; hän vakuutti itselleen, että Leiv oli hänet unhottanut. Knut kävi aina välistä Dalessa, ja oli toisinaan vallattoman iloinen ja hurjapäinen, toisinaan taas hiljainen ja ikäänkuin surullinen. Hän pitää minusta, ajatteli Alfhild. Vanhukset siitä usein hänelle mainittelivat, eikä häntä ollut vaikea houkutella. Mutta kun leikistä alkoi tosi tulla, vetääntyi Alfhild pois.
Keväällä oli Dalessa pienet pidot; kevätpanon maistiaiset. Knut oli mukana. Ei Alfhild koskaan ollut nähnyt häntä niin iloisena ja hauskana. Hän pani elämää koko seuraan. Kaikki pitivät hänestä. Tyttöjen kävi Alfhildiä kateeksi. Illempana, kun juomat ihmisissä alkoivat vaikuttaa, vei äiti Alfhildin erityiseen kamariin. Knut ja vanha Halvard olivat siellä ja puheisin he pian joutuivat. Eipä aikaakaan, niin vanhuksien täytyi mennä kyökkiin pitämään huolta ruuista ja juomista. Silloin pyysi Knut häntä päättämään. Tänlainen epävarmuus oli tukalaa, sanoi hän. Tärkeämpää tämä oli hänelle, kuin mitä Alfhild luuli; jos asia menisi myttyyn, ei hän sitä niin helposti kantaisi, kun Björn Haugstad. Knut oli niin vakava ja surullinen; Alfhild ei olisi voinut uskoa, että tuo iloinen poika saattaisi noin olla. Hänen kävi Knutia sääli; hän tunsi pitävänsä hänestä ja kerranhan tästä kuitenkin oli loppu tuleva. Leiv —? Leiv on unhottanut minut, sanoi hän itselleen. Ja vanhukset sitä toivovat… Hän katsoi ujosti ylös. Knut kietoi kätensä hänen ympärilleen rajuna iloisista toiveista: "jos minulle tulet, ei sinun elämässäsi sitä katuman pidä!" — Leiv on minut unhottanut, ajatteli Alfhild; vanhukset sitä toivovat… "Ehkäpä se on niin sallittu", kuiskasi hän, tuli hehkuvan kuumaksi ja sitten kylmäksi jälleen. Knut nauroi ilosta, veti häntä luokseen ja päästi taas, heitti jalkaa ilmaan ja huusi: "Hei, nyt minäkin tiedän, miltä ilo tuntuu!" — Nyt kun asia oli päätetty, oli Alfhild itse niin alakuloinen, että koetti saada virkistystä Knutin ilosta.
Samassa tulivat vanhukset sisään. Knut otti molempia kädestä, hymyili ja nauroi: "Tahdotteko minua nyt vävyksenne, niin tässä saatte!" "Tahdomme varmaankin", sanoi äiti hymyillen vesissä silmin; "tietysti, tietysti", sanoi isä lempeänä ja totisena. Äiti otti Alfhildiä syliin: "sinä olet tehnyt meille suuren ilon"; "niin", lisäsi isä, "sinä olet aina ollut hyvä lapsi". Hän katsoi ystävällisesti Alfhildiin. Tyttö puhkesi itkuun.
Samana iltana päätettiin viettää häitä syksymmällä. Alfhild antoi heidän tehdä, niinkuin tahtoivat. Pyysi vaan, että kihlaus pidettäisiin salassa niinkauan kun mahdollista. Sitä he kummastuivat, mutta iloisia kun olivat, eivät he hennonneet häneltä mitään kieltää. "Mennään ylös", sanoi äiti, "ett'eivät näe sinun itkeneen". Knut otti häntä kädestä: "Kiitos tästä Alfhild", sanoi hän. Alfhild itki ja ajatteli Leiviä. Ja niin he erosivat.
* * * * *
Leiv oli Amerikassa melkein koko ajan samalla miehellä työssä. Se oli eräs vanha, rikas pohatta, joka oli kaupalla päässyt varoihinsa. Nyt hän oli ostanut itselleen maatilan, jota hän huvikseen viljeli ja johon hän pani paljon rahaa. Ensimmäisen vuoden oli Leiv vaan tavallisena työmiehenä, mutta siinä hän kunnosti itseään. Hän oli ahkera ja väkevä, sillä hän toivoi Alfhildiä, eikä säästänyt itseään. Lisäksi hän oli tavattoman luotettava. Tahtoi näyttää, ett'ei ei hän ollut huonoa sukua. Hän muisteli, mitä isä oli sanonut, kun he erosivat; hän ajatteli sitä huonoa mainetta, joka heidän suvullaan oli; ja ensiksikin päätti hän pyrkiä kunniallisen miehen arvoon. Mutta hänelle kävi, niinkuin useimmiten käy, että rahat ja arvo kulkevat yhdessä. Pian hän huomasi, ett'ei hänellä ollut niin paljon tietoja, kuin oli muilla sielläpäin. Ja hän ymmärsi, että hänelle siitä oli suurta haittaa. Niinpä hän joutohetkinään opetteli englannin kieltä ja hankki itselleen semmoisia tietoja, joista luuli olevan hyötyä. Sillä tavoin hän tutustui paroniin, joka nyt oli koulumestarina. Leivillä oli hyvä pää ja niin hän pian oli tiedossa ja taidossa yhtä hyvä, kuin toinenkin; joissakuissa suhteissa oli hän jo muita etevämpi. Kun hän oli vuoden aikaa ollut isäntänsä luona, pääsi hän jonkunmoiseksi työnjohtajaksi. Eikä aikaakaan, kun koko talon hoito jo tuli hänen huostaansa.
Paroni oli merkillinen mies kummallisine mielipiteineen. Leiv häntä usein ihmetteli. Mutta kun hän oli paroni syntyjään ja joutunut koulumestariksi, niin Leiv häntä suuresti kunnioitti ja uskoi kaikki mitä hän sanoi, ellei sitä aina niin ymmärtänytkään. Minussa kai on vika, arveli Leiv, kun olen tyhmä. Kuitenkin hänellä oli sen verran järkeä, että jätti uskon tuonnemmaksi, "siksi kuin joskus tulisi viisaammaksi", jos paroni jotain peräti outoa sanoi. Mutta niin se vaan kävi, että paroni hänestä sai suuren vallan.