Seuraavana syksynä hän sitten menetti rahansa. Silloin hän joutui suorastaan epätoivoon. Hän oli aina ilolla ajatellut näitä rahojaan, jotka säilyivät siellä pankissa, tuottivat korkoa ja ikäänkuin kasvoivat. Se rohkaisi hänen mieltään, kun tiesi jok'ainoan raharoposen, minkä ansaitsi, auttavan tarkoitusten perille. Halu lisääntyi; ahkeruus oli suurinta iloa; kaikki hänen toivonsa ja pyrintönsä olivat näissä säästöissä. Rahat kasvoivat jok'ainoasta päivästä, mikä meni, ja jok'ainoasta dollarista, minkä hän pankkiin vei, ja samassa suhteessa Leivinkin toiveet enentyivät. Hän alkoi luottaa onneensa, kävi iloiseksi ja raitismieliseksi, jopa ylpeäksikin. Oli niin uljasta näin takoa oman tulevaisuutensa onnea. Siihen raukeni kaikki; meni kuin tuhka tuuleen. Pitkät ajat hän oli kuin sairas; muuttui äreäksi ja kiukkuiseksi, menetti työhalunsa ja luottamuksea onneensa. Pahat ajatukset häntä painoivat ja kiusasivat; hän tuskin sai nukutuksi. Mitä hänen auttoi koettaakaan? Kova onni häntä kumminkin vainosi. Jos hän uudelleen saisikin summan kokoon, sen taas joku varastaisi. Rehellisyyttä ei Amerikassa ollut nimeksikään, sen hän luuli voivansa päättää. Roistoja ne olivat useimmat ja varkaita. Kaikki ajattelivat vaan itseään, eivätkä välittäneet toisesta ihmisestä mitään. Rehellinen mies oli täällä juuri kuin lammas suden kuopassa. Ei voinut luottaa kehenkään. Entä Alfhild sitten — Alfhild ja kaikki hänen kauniit toiveensa. Sitä ajatellessa virtasi veri päähän, silmät polttivat, hampaat menivät yhteen ja nyrkit puristuivat kokoon juuri kuin vetotaudissa; hän pelkäsi järkeään. Alfhild, Alfhild ja kaikki hänen toiveensa! Hän näki tytön edessään semmoisena, kuin hän seisoi tanssin jälkeen Haugstadissa, sulavana, lämpimänä, viehkeänä, hurmaavana, hän näki silmät, jotka hehkuivat valkeiden luomien alta, soljen, joka vapisi kuulealla paidalla … hän saattoi vihapäissään kavahtaa ylös ja syökseä metsään, jossa sitten harhaili puoleen yöhön ilman lepoa ja rauhaa. Alfhild hänen täytyi saada. Alfhild oli sama kuin elämä. Mutta äärettömän pitkältä tuntui tie hänen luokseen.
"Mikä kumma sinua vaivaa?" sanoi paroni, "niinhän sinä olet juuri kuin metodisti". Leiv kertoi kaikki, mitä oli tapahtunut. Varas heittiö oli karannut ja vienyt mukanaan koko hänen omaisuutensa, kaikki mitä hän oli säästöön saanut. Hän toivoi vaan tapaavansa tuon roiston, voidakseen lyödä häntä rammaksi. Semmoisia konnia ei tarvitseisi sietää maan päällä. Kummallinen välähdys iski paronin silmistä. "Siinä en ole yhtä mieltä sinun kanssasi", sanoi hän. "Kassanhoitaja teki vallan oikein. Olisimme molemmat hänen sijassaan tehneet ihan samoin".
Leiv tuijotti paroniin kuin puusta pudonnut.
"Sinä et ymmärrä minua", sanoi tämä. "Niin, niin, minä olen surukseni nähnyt, ett'ei sinulla ole lainkaan filosofiaa. Mutta joka ilman filosofiaa elää maailmassa, hän on juuri kuin kissanpentu, jolla ei vielä silmiä ole; hän on sokea. Laske kissanpentu maahan, niin se vierii ensimmäiseen vesilätäkköön ja hukkuu siihen. Jahkas minä sinua neuvon. Koetetaanpas Sokraten tapaan. Sanopas, kuinka monenlaisia ihmisiä meillä maailmassa on?"
Leiv oli kiukuissaan. "Kahdenlaisia", sanoi hän, "pieniä roistoja ja suuria roistoja".
"Hm, kyllä, kyllä", sanoi paroni ja nyökkäsi; "tuo sattuu jotenkin paikalleen, eikä siitä tykkönään filosofiaakaan puutu. Mutta et sinä minua oikein ymmärrä. Asian laita näes on semmoinen, että luonnolta puuttuu oikeutta. Elämä pitäisi olla, kuin sotakoulu; ei päästettäisi useampia sisään, kuin tarve vaatisi. Mutta luonto on sokea; ei se tunne valtiollista ekonomiaa eikä laskutaitoa. Se heittelee maailmaan kiinteätä ja irtainta ja on yhtä iloinen, sattui heille tilaa, taikka ei. Niin se on juuri kuin ankara isä, joka viskaa siittämänsä järveen, että oppisivat uimaan … saavat auttaa itseään! ell'eivät kykene, vajoovat pohjaan … mutta vääryys on siinä että toisilla on uimavyö… No! ymmärrätkös?"
"En".
"Otetaan esimerkki. Ajattele kassanhoitajaa. Hän oli yksi niistä, joille luonto oli tehnyt vääryyttä. Hän oli heitetty elämään; elää siis täytyi. Hän oli saanut siihen halua ja oikeutta myöskin; sen olemme kaikki saaneet, niin pian kuin tänne ilmestymme … mutta luonto ei ollut pitänyt huolta siitä, että hän voisi elää. Täytyi hänen siis itse katsoa eteensä. Hän korjasi luonnon erhetyksen. Mitä luonto oli häneltä pidättänyt, sen hän otti. Luonto se oli, eikä hän, joka syntiä teki".
"Hm", sanoi Leiv.
"Toinen esimerkki. Tuossa nyt olet sinä. Myöskin niitä, joita on viskattu järveen ilman uimavöitä. Olet roteva ja voimakas mies. Sinulla on sama oikeus ja halu elämään kuin muillakin; sinulla on väkevä ruumis ja lämmin veri, ja sielu, joka voi tuntea sekä iloa, että surua… Yhtä kaikki sinä täällä raadat kuin orja, etkä saa omaa elämääsi käyttää. Toisilla on, mitä sinulta puuttuu, niin elävät kuin linnut päivän paisteessa ja nauttivat kaikkea hyvää; sinä elät kuin orja. Tarvitset kaikki voimasi pysytelläksesi veden päällä, ett'et vajoisi pohjaan. Ymmärrätkös?"