"Ymmärrän".
Paroni jatkoi suuremmalla varovaisuudella, tutkien ja väijyen. "Jos sinulla nyt olisi uimavyö käsissäsi … se ei ole omasi, koska luonto ei ole sinulle semmoista antanut … jos sinulla olisi yhtä suuri oikeus siihen, kuin muillakin … ja tietäisit, että vajoisit, ell'et sitä saisi… No niin! Tahdon vaan sanoa, että houkkio sinä olisit, jos ottamatta jättäisit!" — "Kenties", sanoi Leiv.
Paroni uskalsi jo mennä pitemmälle. "Totta puhuen", sanoi hän, "olen sinua usein kummastellut, kun noin ahkerasti itseäsi kulutat, vaikka helposti voisit itsellesi kaapata niitä elämän hyvyyksiä, joita luonto sinulta pidätti".
"Millä tavalla?" sanoi Leiv.
"Mitä sinä tarvitset tässä maailmassa voidaksesi nauttia elämän oikeuksia? Mitä varten sinä kulutat parasta ikääsi ja terveimpiä voimiasi?"
"Saadakseni rahaa", vastasi Leiv.
"Hah, hah! Aivan oikein! Rahaa! semmoista pahan päiväistä, joutavata!… Ei ole, kuin pieni kultanokare sinun ja oikeuksiesi, sinun ja elämäsi välillä! Ja tuo kultanokare makaa jaloissasi, etkä sinä pöllö osaa ottaa sitä ylös!"
"Jaloissani —?"
"Sinulla on, niinkuin tuollakin kassan hoitajalla, rahavarat huostassasi… Hän oli mies, joka ymmärsi oikeuksiaan käyttää … tee sinä samoin!"
Leiv lensi tulipunaiseksi ja nousi ylös. "Jo riittää", sanoi hän. "Että sinullakin voi olla tuommoisia kurjia ajatuksia, vaikka olet paroni".