Jotain raakaa ilmestyi paronin kasvoihin. Hän kohautti olkapäitään ja nauroi. "Olkaamme rehellisiä toisiamme kohtaan", sanoi hän. "En minä ole paroni enemmän, kuin sinäkään. Olen köyhistä vanhemmista; luonto on tehnyt vääryyttä minulle, niinkuin sinullekin… Mutta kun tulin Amerikaan, näin tämän demokraatisen kansan panevan suurta arvoa ylhäiseen sukuun, ja sen semmoiseen; siitä syystä sanoin itseäni paroniksi… Valhettako? Eikös mitä. Oikeastaan ei ole mitään eroa minun ja jonkun paronin välillä; paroniksi syntyneellä ei ole enemmän paronin oikeuksia, kuin minullakaan; koko eroitus on vaan nimessä ja sen voin minä anastaa yhtähyvin, kuin joku muukin … ja se nyt ainakin on varmaa, että minulla on yhtä suuri halu ja oikeus elämään, kuin ikinä jollain paronillakin! Minun laitani on, niinkuin sinun: Tässä ruumiissa palaa myöskin elämän vastustamaton tuli ja tämä sielu himoitsee myöskin elämää ja iloa… Lyökäämme tuumat tukkoon, me molemmat! Seisomme samalla perustuksella; ruvetkaamme liittoon! Uskallusta tarvitaan tästä orjuudesta päästäksemme. Olkaa mies, Mr Hegglid…"
Leiv seisoi ja tuijotti suu avoinna. Mikä muutos! Paronista oli kaikki loisto kadonnut. Kuka hän oli, joka tuossa nyt seisoi? Pieni, laiha nahjus miehekseen, ruma, raaka, huonosukuinen raukka, ja päällepäätteeksi vielä roisto. Leiv häpesi. "Hyvästi", sanoi hän. Paronin muoto muuttui. Kasvoissa kulki ikäänkuin kaksi aaltoa ristiin, viha toiseltapuolen, toiselta häpeä. "Anteeksi", sanoi hän ivallisesti, "anteeksi. Minä luulin herra Hegglidiä mieheksi. No niin, hyvä Jumala, tässä maailmassa kerrankin erehtyy… Hyvästi, hyvästi! Köyhyys ja ylpeys eivät sovi yhteen; kunhan olet minun ikäisekseni elänyt ja saanut kärsiä, mitä minä olen kärsinyt, niin tulet sinäkin filosoofiksi ja ilokseni minä sen päivän näen. Hyvästi lapseni". Leiv ei tavannut häntä koskaan enää.
Mutta sen jäljestä hän tunsi itsensä merkillisen kylmäksi ja noloksi. Muistellessaan paronia, vihlasi rintaa raskas ja tukala vaiva, aivan kuin jotakin häpeällistä hetkeä ajatellessa. Se, mitä paroni oli sanonut ja joka niin inhottavan halpamaiselta kuului, oikeastaanhan se oli juuri samaa, jota hän omassa mielessään hautoi. Hänkin oli harmitellut ja uskonut elämän tehneen vääryyttä ja antaneen hänen viattomasti kärsiä. Hän oli tuskitellut osastaan ja ajatellut senlaista, joka oli melkein Jumalan pilkkaamista. Nyt se hänestä tuntui äärettömän miehuuttomalta. Hän häpesi kuin koira. Päästäkseen noista pahoista ajatuksista, hän taas ryhtyi työhön entisellä tavallaan. Valituksilla ei kumminkaan mitään voitettaisi; tyyneellä ja miehevällä ahkeruudella vaan.
Oikeastaan ei hänellä suurta hätää ollutkaan.
Hyvä palkka hänellä oli ja ensi vuonna hän saisi enemmän. Alfhildiä hänen ei tarvinnut epäillä. Tyttö, joka oli niin hyvää sukua, ei varmaankaan pettäisi. Ja kun hän kerran oli neljä vuotta odottanut, odottaisi hän vielä viidennenkin. Heti, kun hänelle karttuisi sen verran rahoja, että saattoi määrätä, milloin kotiin aikoi, kirjoittaisi hän Alfhildille ja kertoisi kaikki. Nyt hän antoi olla kirjoittamatta, kun ei mitään hauskaa ollut kerrottavana. Nämä terveiset saatuaan, Alfhild kyllä ymmärtäisi tarkoituksen.
Aika kului. Hän kummasteli, kun ei saanut mitään tietoa Alfhildistä. Mutta ei hän mitään pahaa ajatellut. Isä aina kirjeessään tyttöä kiitti ja sentähden luuli hän kaikki olevan hyvinpäin. Tosin hänestä paljon puhuttiin, kirjoitti Åsbjörn; mutta ihmiset olivat aina nopeat sanomiseen. Kevät puoleen, kun Knut ja Alfhild kihloihin menivät, sai Leiv kirjeen isältään, joka teki hänet levottomaksi. Alfhild oli terve ja hyvinvoipa, hän sanoi. Hän oli usein seuroissa, ja ihmiset puhuivat varmana asiana että Knut Åsen häntä kosi. Toiset sanoivat vielä enemmänkin. Mutta, arveli Åsbjörn entiseen tapaansa, ei siitä huolinut olla millänsäkään. Vaikea mahtoi olla semmoisella tytöllä, joka oli kaikkien mielitietty, kun pojat aina ympärille tunkivat ja oma oli kaukana poissa. Mutta Alfhildistä ei Åsbjörn tahtonut pahaa uskoa. Hänellä oli niin kauniit kasvot ja uskolliset silmät. Jos häntä epäilisi, niin ketäpä silloin voisi uskoa. Mutta varmaan Alfhild sitä kummasteli, ett'ei Leiv hänelle mitään kirjoittanut. Tuosta Leiv säikähti. Uudelleen hän kävi levottomaksi ja sai pimeitä ajatuksia. Öisin hän istui ja kirjoitti Alfhildille kirjeitä, jotka aamulla jälleen poltti. Päivillä hän teki työtä kuin hurja. Nyt täytyi kiirehtiä. Aika kului, eikä hän vielä ollut pitkälle päässyt; kuinka hänen kävisi? Tultiin kesään; hänen levottomuutensa kasvoi. Kasvot kävivät kalpeiksi ja jotka sattuivat katsomaan häntä silmiin, huomasivat niiden käyneen entistä raivokkaammiksi. Toisinaan Alfhildiä muistellessa hänelle juohtui mieleen tuo filosofiia, joka kerran oli niin inhottavalta tuntunut. Jos onni häntä petti tässä ainoassa, jota hän oli halunnut ja jonka tähden hän niin kovasti oli työtä tehnyt … silloin hän kumminkin tulisi siihen päätökseen, että elämä oli vääryyden puolella.
Hän oli kirjoittanut isälle kotiin ja pyytänyt tätä ottamaan täyden selon Knutin ja Alfhildin asiasta ja sitten kertomaan hänelle kaikki, mitään peittelemättä. Kun hän saisi vastauksen tähän, hän heti kirjoittaisi pitkän kirjeen Alfhildille. Syyspuoleen se tuli. Mutta näin siinä kerrottiin:
"Nyt ennemmin vaikeneisin kuin puhuisin, jos mieleni mukaan tehdä saisin. En olisi tätä koskaan Alfhildistä uskonut. Mutta tässä maailmassa ei pidä mihinkään luottaa, tytön silmiin kaikista vähemmin. Ei ole mikään varmaa eikä totta, paitsi kuolema, sanoivat vanhat. Olen niin väsynyt ja surullinen, ett'en kykene pitkältä kirjoittamaan.
Enkö sitä ajatellut silloin kuin läksit että vaarallista oli jättää tyttöä noin kauas luotaan. Ne ovat niin heikkoja, kun pojat niitä ahdistavat. Knut Åsen oli kaunis mies ja sen lisäksi teräväjärkinen. Hän osasi asettaa koukkunsa niin että kala tarttui.
Kerrotaan tosiasiana, että Knut ja Alfhild syksyllä viettävät häitä; sunnuntaina kuulutetaan ensi kerran. Varmaan en tiedä, millä mielellä Alfhild on. En ole tavannut häntä kaukaan aikaan kahden kesken; hän näytti välttävän minua, ja niinpä annoin hänen olla. Olenhan minä puolestani semmoiseen tottunut. Mutta sinun tähtesi se minuun kävi niin pahasti, ett'ei sitä tiedä muut kuin Herra itse.