Seuraavana sunnuntaina meni hän kirkkoon. Oli kaunis päivä, hän oli varma että Bårdkin aikoi tulla. Aikaiseen hän läksi, sydän sykki kävellessä. Kirkossa hän istui niin, että Bårdin täytyi hänet nähdä ja hän tiesi olevansa kaunis uudessa puvussaan. Mutta kuitenkin oli hänen mielensä raskas ja kummallinen. Joku ääni hänen povessaan sanoi ett'ei ne ajatukset, jotka pyörivät hänen päässään, olleet oikeita ja kun kirkkoon väkeä tulvaili, alkoi häntä yhä enemmän hävettää. Kaikki jotka tulivat sisään, painoivat päänsä alas rukoukseen; Gunhildkin kumartui, mutta punehtui samassa. Kun viimein Bård tuli sisään kirkonovesta ja näki Gunhildin, säpsähti hän ja kävi kalpeaksi: niin kauniina hän ei vielä koskaan ollut häntä nähnyt. Tuntui juuri kuin olisi hän nähnyt Gunhildin ja Signen yhtähaavaa: Gunhildin uljaana, lämpimänä, kukoistavana ja Signen tunteellisena, lempeänä ja hiljaisena. Hän loi silmänsä alas ett'ei hurmaantuisi. Mutta kun hän oli päässyt istumaan, meni hänen katseensa väkisenkin sinnepäin. Ja nyt hän yhtämittaa silmäili Gunhildia. Välistä molempain katseet tapasivat toisiaan ja silloin kumpikin punastui. Signe tuli vähän myöhempään; Bårdin mielestä hän näytti niin mitättömältä talonpoikaisessa puvussaan ja hiljaisella olennollaan. Gunhild oli ylevä ja komea kuin ritarineito laulussa ja sen lisäksi vielä rakastettava ja lämmin; puku oli tehty hienoon malliin, pehmeästi ja sulavasti, se istui pyöreiden olkapäiden ja korkean rinnan yli; Signe oli vaalea ja hempeä, ilman tulta, ilman rohkeutta, hidas ja vitkasteleva koko olennossaan, ja tuolla kun hän istui kumartuneena virsikirjansa yli, näytti hän Bårdista melkein vieraalta. Ei, toista oli Gunhild!

Ne silmäykset, joita Gunhild häneen heitti, olivat kummallisen viehättäviä, niin täynnä ujoja, polttavia ajatuksia että tuliseksi virraksi veri suonissa muuttui joka kerran, kuin Bård niitä tapasi. Hän joutui ajatuksiensa valtaan ja unhotti melkein, missä oli. Kun Signe yhden ainoan kerran uskalsi vähän vilkaista sinnepäin, peljästyi hän kovin, sillä Bård tuijotti Gunhildiin juuri kuin olisi ollut noiduttu. Signelle tuli mieleen, että Gunhild kenties oli oppinut äidiltään enemmän kuin olisi tarvinnut. —

Gunhild läksi kirkosta ennen jumalanpalveluksen loppua, ja mennessään hän katsoi Bårdiin ikäänkuin sanoakseen, että hänen pitäisi tulla jäljessä. Bård ei saanut lepoa. Kun Gunhild oli mennyt, muuttui huone pimeäksi hänen silmissään. Kirkko näytti niin ikävältä pienine ikkunoineen ja ahtaine penkkineen; rumia olivat nuo sinisiksi maalatut tahi kullatut puukuvat alttarin ja kuorin oven yläpuolella. Gunhildia hän seurasi ajatuksissaan, siellä missä hän yksin käyskenteli metsässä vaaleiden kukkien keskellä, säteilevän auringon kirkkaudessa. Hänen täytyi seurata, sillä hän luuli näkevänsä, kuinka Gunhild katsoi taakseen ja odotteli. Hidas hän olikin tuo vanha papin nahjus. Viivytteli suotta pienimmissäkin asioissa. Ei Bård kestänyt kauempaa; hän nousi hiljaa ja läksi, vaikka hänellä siitä oli paha omatunto, sillä hän luuli ihmisten selvään näkevän, että hän Gunhildia ajoi jäljestä. Signeen ei hän uskaltanut silmiään luoda, eikä myöskään ajatella häntä.

Ulkopuolella seisoi ihmisiä pienessä ryhmässä; he puhelivat keskenään; mutta Bård pujahti ohitse ja astui kotiapäin. Hän ei millään ehdolla tahtonut ketään mukaansa. Metsässä hän ehkä kohtaisi Gunhildin, siellä tiepuolessa jossain.

Poika parka oli aivan huumaantunut. Ilmassa oli ikäänkuin tulta ja tuoksua; jok'ainoa hengen veto toi onnea ja kummallisia tunteita. Metsä hänen ympärillään näytti elävän; kaikki suli yhteen auringon lämpimässä, kauniit värit, suloinen tuoksu, pehmeät värit. Kuohuvassa ilossa hän riemuitsi itsekseen. Gunhild rakastaa minua! Kerta toisensa jälkeen hän sitä uudisti, aina yhtä onnellisena samalla kuin rinta ikäänkuin paisui. Ja nyt hän myöskin ymmärsi, että hän Gunhildia rakasti. Ihan toista olivat tunteet Signen suhteen; ei se rakkautta ollut, vaan jotain muuta, rauhallista ja lempeätä, tavallista tuttavuutta vaan, ilman tulta ja leimua. Mutta tämä oli oikeata. Tänlaisesta saattoi kuolla, jota hän ei rakkaudesta Signeen milloinkaan tekisi.

Ei hän mitään ajatellut; näkyjä ja tunteita hänellä oli ja polttavana virtasi veri hänen suonissaan. Ilmakin oli kuin tuleen syttynyt auringon säteistä, jotka palavassa leimussa loivat ympäristöön kirkkautta ja levittivät tuhanten kukkasten tuoksua kauas joka haaralle ja korkealle maasta. Olipa hän oikea onnen poika. Kahdenkymmenen vanha, kaunis, rikas ja tyttöjen suosikki — syystä hän siis iloitsi ja mieleisiä unia näki. Korkealla oli voudin tytär, mutta eipä Bård Nesetkään varsin alhaalla madellut ja Gunhild häntä rakasti, sen tiesi hän vanhastaan ja tänäkin päivänä hän oli sen nähnyt. Rakkaampia silmiä ei saattanut ajatella; muiden tyttöjen lämpimimmät katseet olivat jääkylmät niiden iskuun verraten. Gunhildin rinnalla kaikki muuttui koleaksi ja värittömäksi; korkealle kohoavine rintoineen, mustine, kiiltävine hiuksineen, hän oli maailman parhain aarre ja häntä ympäröitsi tulikuuma rakkauden meri. Metsä tiheni kauempana. Se kasvoi korkeata hongikkoa ja paksua pensastoa; auringon säteet lankesivat lehdikköön, kuin kultaiset sadepisarat. Ruskeat oravat hyppelivät edes takaisin, tikka istui kuusessa ja takoi. Oli niin hiljaista kaikkialla ja onnellista; Bård ei vielä senlaista päivää ollut nähnyt.

* * * * *

Riemuisena tuossa kulkiessaan täytyi hänen pysähtyä; sillä takaa, ylhäältä mäeltä kuului kaunista laulua. Naisen ääni se oli, raikas ja sulava, välistä vapiseva ikäänkuin arkuudesta; olisi luullut jonkun tytön laulavan pojalleen, peljäten muiden sitä kuulevan. Bård jäi kuuntelemaan laulua, joka kovasti veti häntä puoleensa; sillä se kaikui ihanasti metsän hiljaisuudessa ja soveltui hyvin hänen lämpimiin unelmiinsa. Vienosti lähestyi häntä laulu; pian eroitti hän sanat ja sai selville ajatuksen:

On vaikea poikasen reippaan vaan
Niin kaupan itsensä kantaa;
Ja helppo sit' ei ole löytääkään,
Kell' itsensä viimein antaa.

Ja tyttö se vuottaa ja vuottaa vaan
Ja vuottaa ja unneltuupi;
Niin tuhlaa kukkivan keväänsä
Ja pojilta unhottuupi.