Hetken hiljaisuus seurasi; sitten alkoi laulu uudelleen, mutta lyhyt palanen nyt vaan tuli ylhäältä mäeltä:
En usko poikahan reippaasen,
Sen mieli on kylmää vettä;
Otan sukkelan, kauniin itsellen,
Sen yksin on huulet mettä.
Siihen taukosi. Bård tuli kummalliselle mielelle; hän mietiskeli hetken, sitten lauloi:
Ken lehdon helmassa laulelee,
Liki varjoa valotonta?
Liet metsän neitonen, hiljaa käy,
Mua et voi vangita konsa.
Vähän ajan kuluttua kuului vastaan:
Varo itseäs, poikanen reipas, vaan,
Liki varjoa valotonta!
Menet metsän neitosen pauloihin,
Hän kietonut on niin monta.
Bård säpsähti; hän tunsi jo äänen. Pensastossa ratisi. Naurua kuului, ja pähkinäpuun oksien väliltä pilkisti esiin punaiset ja lämpimät kasvot iloisessa hymyssä; paksu tummanruskea tukka putosi alas ja oli tiellä. Gunhild se oli.
Bård seisoi ja tuijotti ikäänkuin epäillen omia silmiään. Gunhild sen näki ja puhkesi uuteen nauruun. "Niin, varo itseäsi vaan", sanoi hän. "Et tiedä asiastakaan, ennenkuin seisot minun kartanollani häijyjen noitien keskellä ja kun koitat päästä ulos, ovat portit suljetut… Nyt, poika!" Hän oli viehättävän suloinen, että Bårdin täytyi juosta hänen luokseen, mutta silloin tyttö nauroi ja juoksi tiehensä. Bård jäljestä. Niin juoksi, kuin olisi henki vaarassa ollut. Sydän pamppaili rinnassa, veri suhisi korvissa; hän näki kipinöitä ja levottomia säkeitä edessään. "Gunhild!" Tyttö yhä vaan juoksi, mutta nyt hän oli kumminkin lähempänä. "Anna minun puhutella sinua Gunhild!" rukoili hän, ja oli jo niin likellä, ett'ei toisen enää auttanut paeta. Gunhild kiskaisi itsensä irti, hyppäsi syrjään ja pysähtyi. Oli ensin kalpea, mutta lensi sitten punaiseksi taas. "Nyt tulet vuoren rotkoon ell'et —!" tyttö nauroi väkinäisesti. "Mihin hyvänsä, kun vaan saan sinua seurata", rukoili poika. "Sinä olet kaikkein kaunein koko maailmassa". Gunhildin kasvoissa loisti rajaton ilo; nyt hän oli voittanut! Mutta hän loi silmänsä alas ja tekeytyi vakavaksi. "Nyt sinä valhettelet", sanoi hän. "Anna minun kuolla tähän, jalkojesi juureen", jatkoi Bård. "Ole hiljaa", sanoi Gunhild, "tuota samaa olet monta kertaa Signelle sanonut". "Enpähän ole, sillä häntä en ole koskaan tällä tavalla rakastanut. Sinua kun näen, niin päätäni huimaa; en hänen tähtensä huokaustakaan päästä, jos vaan sinä minulle lupauksesi annat". Gunhild katsoi häneen syrjästä ja hymyili niin viehkeästi, että Bård luuli hulluksi tulevansa; sitten hän sanoi: "En minä usko, ennenkuin näen". "Minä teen kaikki mitä ikinä vaan tahdot". "Etpäs tee!" "Niin totta, kuin tässä seison…" Nyt katsoi tyttö häneen vakavasti ja lausui: "Sitten pyydän, että sinä jo tänäpäivänä menet purkamaan liittosi Signen kanssa". "Minä en koskaan ole Signelle sanaani antanut". "Se ei ole totta!" "On varmaan. Ajatellut tosin välistä ja puhutellut häntä; mutta mitään lupausta en ole antanut". "Voitko vannoa?" "Niin paljon kuin tahdot". "Mutta sitten täytyy sinun luvata, ett'et tästä lähtien koskaan häntä puhuttele". "En katsokaan sinnepäin, missä hän on". "Ihanko totta?" "Niin totta kuin Jumala minua auttakoon!" — Nyt leimahti tytössä 17 vuotiaan rakkaus ilmi tuleen; ylpeä hän oli voitostaan, eikä hän tavoista eikä sopivaisuudesta mitään tiennyt: hän lensi Bårdin kaulaan niin rajuna ja lämpimänä että poika melkein peljästyi; sitten hän sanoi: "Nyt me molemmat teemme liiton". — Samassa hän katosi ja Bård jäi siihen yksinään seisomaan aivan kuin unesta herännyt.
Kummallista! Tuo, jota hän ei koskaan olisi uskonut… Gunhild, joka niin erosi kaikista muista … jota hän melkein oli peljännyt. — Olikohan se oikein totta? Tai oliko hän uneksinut? Ett'ei vaan noidat olisi hänen kanssaan vehkeilleet?
Mutta kaukana mäkien harjanteilla huhuili viehkeä ääni pitkiä, kauniita säveliä; iloista ja riemuitsevaa huhuilemista se oli. Bård kavahti ylös ja huhuili vastaan. Ei se siis ollutkaan unta, vaan tositapahtumaa kaikki. Hän läksi kotiapäin ajatuksia täynnä. Kerta toisensa jälkeen hänen täytyi kysyä itseltään, minkätähden hän ei enemmän iloinnut. Ehkä se oli käynyt liian nopeaan.