Ihmisten mielestä hän muuttui hyvin kummalliseksi tämän päivän jälkeen. Varsinkin pantiin merkille, ettei hän enää käynyt Lidissä. Eikä kukaan ymmärtänyt siihen syytä paitsi Signe; mutta hänellä oli omat ajatuksensa asiasta, joita hän ei muille puhunut.
* * * * *
Gunhild oli onnellinen ja ylpeä. Helposti oli hän omansa voittanut ja Lidtytön hän pani takalaitaan niinkuin ei mitään. Nyt tuo kalpea talonpoikainen hentukka saisi nähdä, kumpi heistä oli väkevämpi. Kyllä mahtoi häntä harmittaa. Entä sitten kateeksi käydä? Niin, niin, mitäs siihen tunkeuduit? Sepä juuri olisikin kaunista, jos tässä pitäjäässä kukaan Gunhild Nielsin tyttären rinnalle pääsisi.
Ja niin täydellisesti, kun hän oli pojan omakseen saanut! Kuinka masentuneena ja onnettomana hän siellä rukoili, kuinka nöyränä ja tottelevaisena hänen tahdolleen alistui! Tuota muistellessa Gunhild nauroi ilosta ja kaikki ihmettelivät sitä äkkinäistä muutosta, joka hänessä oli tapahtunut. Enemmän kuin koskaan ennen hän juoksenteli ulkona, lauloi siellä ja viserteli kilvan lintujen kanssa. Kun hän oli kiivennyt niin korkealle vuoren harjanneitta, että saattoi nähdä kauas, aina Nesetiin, huhuili hän kovimmalla äänellään ja kaiku vastasi vuoresta toiseen. Mutta kun hän kotosalla oli, syntyi huoneissa semmoinen ilo ja meteli, ettei vanhalla voudilla ollut pahaakaan rauhaa. Hän sitä vähin kiroili, ja sitten, ennenkuin tiesi asiastakaan, hän ajoi häntä jäljestä; mutta useimmiten hän pysähtyi katselemaan, kun tyttö lensi ympäri, rajuna ja keveänä kuin lintu ikään ja viimein hän sen huomasi, jota ei tähän asti tiennyt: että hänen tyttärensä oli kaunis. Siinä oli ajattelemisen aihetta! Tähän saakka hän oli Gunhildia vihannut siksi, ettei hän ollut poika, mutta kun kaikki kävi ympäri, ei kaunis tyttökään hullumpi ollut. "Gunhild", sanoi hän eräänä päivänä, "tiedätkös, kuinka vanha sinä olet?" "Seitsemäntoista olen täyttänyt", vastasi tyttö, onnellisena hymyillen — "seitsemäntoista!" "Hm", murisi vanhus, "mitä siitä niin iloitset? Etkö tiedä, että se juuri on vaarallinen ikä?" Gunhild katsoi isäänsä viekkaasti hymyillen. "Jokohan?" hän kysyi. "On kyllä", sanoi vouti, "pidä varalla vaan". Hän muisti omaa nuoruuttaan, tyttöä katsellessa; juuri tuommoinen Margareta vainajakin oli siihen aikaan. Mutta mitäpä niitä vanhoja ajatteli; vouti meni konttoriin kiirein askelin. Tyttö oli nyt piakkoin saatava kunnolliseen naimiseen, päätti hän mennessään.
Mutta semmoisia ei Gunhild ajatellut. Hän tapasi usein Bårdia, milloin kirkkotiellä, milloin muualla, ja nämä hetket olivat ainoat, joista hän lukua piti. Se oli rakkautta, jossa ei mitään ajatusta ollut, luonnonraikasta, vapaata ja rajua kuin metsän lintujen välillä. Paljon he keskenään puhuivat, mutta enemmiten itsestään, eikä juuri usein tulevaisuudesta. Sillä se ei ollut niin selvänä kuin olisivat toivoneet ja niinpä he tykkänään poistivat sen mielestään. Gunhild parhaasta päästä puhetta vireillä piti. Bård käveli rinnalla ja kuunteli, unhottaen itsensä ja usein unelmiin vaipuen; ei hän aina tiennyt mitä Gunhild puhui, hän vaan katseli häntä, katseli suuta, joka liikkui, hymyilyä, joka paljasti valkoiset hampaat, silmiä, jotka välkkyivät ja leimusivat, sakeita hiuksia ja hienoja käsiä. Pikimältään he toisiaan tapasivat, mutta sitä onnellisempia nuo lyhyet hetket olivat; Bård mielestään ei juuri muulloin elänytkään.
Syksy tuli. Bård ja Gunhild kohtasivat toisiaan harvemmin. Mutta lopuksi ihmiset siitä kumminkin saivat tietää. Ja silloin syntyi jupakkata pitäjäässä. Kaikki ihmettelivät Bårdia. Mitä mies ajatteli, kun olisi saanut semmoisen tytön kuin Signe, joka tosin oli vaan kohtalaisesti rikas, mutta siihen sijaan sekä kaunis että sävyisä, jonka lisäksi hän pystyi kaikkiin töihin, ja meni nyt ottamaan tuon puolihurjan voutitytön, jolla tosin oli rahoja, mutta joka ei talouden toimia vähääkään ymmärtänyt. Nesinkin perhe viimein sai kuulla näitä puheita. Heidän sukunsa oli vanhimpia ja etevimpiä pitäjäässä; Nesiläiset olivat aina olleet ensimmäisinä johtajina kaikissa kiistoissa, jotka olivat syntyneet talonpoikain ja pappien, taikka ankarien voutien välillä. Bårdin isän-isä oli kerran nuoruudessaan ajanut erään voudin tykkänään pitäjäästä pois, ja sen hän teki tavalla semmoisella, että vouti töin tuskin hengissä kahakasta pääsi. Näistä syistä Nesiläiset olivat ikäänkuin "kansan vallan" edustajia virkamiehiä vastaan, koettaneet säilyttää talollisten vanhoja hyviä tapoja ja pysyä vertaistensa etupäässä. Kun he nyt kuulivat noita juttuja Bårdista ja Gunhildista, tekivät he asiasta vaan pilkkaa. Ja siinä vanha iso-isä oli vallan mestari; hän syljeskeli ja laski semmoista ivaa, että tuntui. Bård ei voinut mitään heitä vastaan, ja pahinta oli, että hän mielessään myönsi vanhusten olevan oikeassa. Gunhild huomasi, ett'ei Bård ollut niin iloinen kuin ennen, mutta luuli hänen harmistuneen vaan ihmisten puheista. Hän koetti kaikin tavoin saada Bårdia iloiseksi jälleen; mutta ei hän onnistunut ja siitä hän kiusaantui. "Että sinä välitätkin semmoisista", sanoi hän; "minä, vaikka olen nainen, en ole mokomasta millänikään!" Eipä hänkään siitä välittänyt, sanoi Bård; mutta totuutta hän ei ilmi tuonut.
Bård kuuli, että Signe hänen tähtensä oli aivan sairaana. Se liikutti häntä, ja hänen täytyi pitää sellaisesta tytöstä, joka niin lämpimästi ja uskollisesti häntä rakasti hiljaisella ja puhtaalla tavallaan.
* * * * *
Voudin luona kaikki muut paitsi vouti itse tiesivät Bårdin ja Gunhildin suhteista. Sen kuitenkin vouti oli huomannut, että Gunhild viimeisinä aikoina oli käynyt ikäänkuin hiljaisemmaksi. Hän luuli sen tulevan siitä, että tyttö oli niin yksinään. Eräänä päivänä kevätpuoleen läksi vouti kaupunkiin. Sieltä hän toi tullessaan nuoren hienon miehen, jota hän sanoi herra Jörgeniksi ja jonka piti oleman aatelissukua. "Eiköhän tuo auttaisi", arveli vouti itsekseen.
Ja tavallaan se auttoikin. Gunhild oli huvitettu tuosta miehestä, sillä hän oli vallan toisenlainen kuin ne pojat, joita hän oli tottunut näkemään; sitten hän puhui niin kaunista kieltä, joka oli puoleksi saksaa ja kertoi välistä mitä hullunkurisimpia juttuja. Gunhild nauroi hänelle usein eikä ilman ettei hän aina ihmetellyt hänen sukkeluuttaan. Muuten hän oli jokseenkin hyvän näköinen, hiukset piki mustat, samoin viikset; kasvot olivat vieraat, mutta samalla myöskin hienot ja nenä oli suuri ja koukkuinen niinkuin kotkan tai haukan nokka. Gunhildin seuraa hän aina etsi ja viimein Gunhild alkoi ymmärtää että hän oli tullut kosijana taloon. "Mitä tuo mies täällä tekee?" hän kysyi isältään. Vanhus katsoi häneen kiikastavin silmin. "Eikös se ole komea poika?" hän kysyi. "Hän ehkä tässä minua tuumii?" sanoi Gunhild ja näytti kylmältä. "Kyllä"; vastasi isä lyhyesti; hän huomasi tytön vastahakoisuuden; "ja ajattelen myöskin, että hän sinut saa. Rikas hän ei ole, mutta aatelis-sukua … niin, minulla on omat ajatukseni siitä asiasta. Pane se mieleesi, että tiedät kohdella häntä oikealla tavalla!" Vouti meni huoneesta; Gunhild jäi sanattomaksi.