Gunhild ei vielä ollut murtunut. Hänen nuori, vapaa luontonsa alkoi tointua jälleen. Ajatuksia hänessä heräsi, suuttuneita, kylmiä ajatuksia; ne tukehuttivat itkun, tekivät mielen raikkaaksi ja pään selväksi. Minkätähden hän nyt makasi tässä yksinään ja turvatonna, hyljättynä kaikilta, hän, joka oli ollut niin nuori ja niin iloinen?
Täällä hän juuri vuosi takaperin käyskenteli ylpeänä ja onnellisena luullen kaikki voittaneensa. Oli juuri kuin uusi ihminen: rakasti kaikkea, eikä hänessä ollut mitään pahaa. Häntä kohtaan, jonka oli valinnut, hän oli rehellinen kuin kulta; kaikesta sydämestään oli hän Bårdia rakastanut, eikä hänen suhteensa mitään säästänyt. Elämänsä olisi hän tahtonut antaa Bårdille palkaksi siitä kuin häntä rakasti ja teki hänet niin iloiseksi. Mitähän väärää siinä oli? Saattoiko se olla niin suuri synti, että tuo vanha, ilkeä ukko siellä kotona sentähden voi häntä ajaa pois mieron tielle? Kunpa vaan olisi ollut herra Jörgen, ei ukko olisi sanaakaan sanonut … mutta Bård oli yhtä hyvä kuin herra Jörgen.
Ei, yhtä hyvä hän ei ollut. Vouti oli oikeassa, talonpoika oli talonpoika, oli hän sitten muutoin minkälainen tahansa. Kun hän kerran oli niin alas antanut itsensä, että semmoista rakasti, sai hän myös itse kestää seuraukset. Nyt hän ymmärsi kaikki. Bård ei koskaan ollut häntä rakastanut. Semmoiset ihmiset eivät voineetkaan rakastaa. Hän oli vaan huvitellut, tehnyt pilkkaa hänestä mutta oikeastaan ajatellut Signeä. Oi semmoista häpeätä, semmoista jumalatonta ivaa! Kuinka ilkeästi häntä oli petetty, kuinka syntisesti Bård oli hänen nuoruuttaan ja rehellistä rakkauttaan väärinkäyttänyt. Hänessä heräsi viha, joka oli kauhea. Hän antoi Bårdille semmoisia soimanimiä, jotka olivat niin rumia, ett'ei hän itsekään tiennyt, mistä ne hänen suuhunsa tulivat. Hän kirosi häntä, toivoi hänelle kaikkea pahaa ja rukoili, että Signe kerran tulisi yhtä onnettomaksi kuin hän nyt oli. Gunhild nousi semmoiseen kiukkuun, että säkenöitsi. Liian suurta se oli, jonka hän oli kadottanut, liian kurjaa se, mikä häntä odotti. Kaipaus pani sydämen sulamaan surusta, koston himo taas palamaan tulisesta harmista; tuo peto oli ryöstänyt häneltä kaikki ja sitten ajanut häntä metsään; heille oli yhdentekevää jos hän putosi koskeen tai syvyyteen. Oi kunpa hän vaan olisi mies, että voisi kostaa! Kunpahan vaan löytäisi vuorenrotkon, jossa kokoisi raivoisia miehiä ympärilleen ja sitten jonakuna pimeänä yönä ryntäisi ulos, polttaisi ja hävittäisi koko seudun! Kostaa hänen täytyi. Suotta eivät he häntä metsänpedoksi tehneet. Hänkö antaisi nuoren elämänsä hukkaan mennä, hänkö nöyrtyisi ja pitäisi kaikki hyvänänsä … ei. Hän tahtoi nauttia raikasta nuoruuttaan. Ja ell'ei saanut tehdä sitä, niinkuin oli ajatellut, keksisi hän toisen tavan ja paremman! Nyt hän oli vapaa; ei tarvinnut pelätä ketään, eikä välittää kenestäkään; saisivat nähdä, ett'ei hän ollut nöyrtynyt, eikä heidän tähtensä elämästä luopunut, ja niin totta kuin Jumala oli taivaassa, he saisivat katua tekojaan. Viimeisenä hetkenään saisivat vielä kitua hänen tähtensä ja tuomiopäivänäkin heitä edesvastaukseen vaadittaisiin. Gunhild nousi ylös kuutamossa, kuin nuori jalopeura, lujana, komeana ja hirvittävän ihanana; pudisti harjaansa, pudisti itsensä irti kaikesta, jota hän tähän asti oli arvossa pitänyt. Hän puristi kädet rintaansa vasten ja vannoi, että hän siitä hetkestä asti eläisi raivosti, niin raivosti että he kalpenisivat sitä kuullessaan ja katuisivat niin että järkensä menettäisivät, niinkuin hän oli tänä iltana vähällä menettää omansa. Hän ei välittäisi mistään enemmän kuin hekään olivat välittäneet hänen suhteensa; kunniattomasti ja syntisesti hän eläisi, koska kerran olivat häneltä kunnian ja kaiken hyvän vieneet: ja viimein hän tulisi kotiin taaskin rikkaana ja ylpeänä — kuin kuningatar, maailman komeimman miehen puolisona.
Hän koetti rukoilla Jumalalta apua, vaan ei voinut, muisti ajoissa, että tänlaisissa tapauksissa tuli kääntyä paholaisen puoleen. Juuri niin! paholaisen puoleen. Hän nauroi kuin meren haltiatar. Kaiku antoi tunturien välistä surullisen vastauksen. Paholainen häntä auttaisi. Hän siihen olisi mies. Olipa hänen äitinsäkin ollut noita. Ja häntä itseään he myöskin noitana pitivät. Ha, ha! Paholainen oli juuri sopiva. Hän, siellä kotona ja hän, Bård parka, — Bård saisi syyn kantaa, saisi vastata siitä tuomiopäivänä, hän oli sen ansainnut!
— Oliko hän järjeltään? Yhden tekevä; liian viisas hän sittenkin olisi heille, siellä kotona. Sitä eivät varmaankaan olleet ajatelleet; luulivat kai, että hän hyppäisi koskeen, taikka menisi kerjuulle, tai rupeisi ruokansa edestä palvelemaan kunniallisissa ihmisissä … kyllä, uskokoot vaan sitä! He saisivat nähdä, ett'ei hän suotta ollut rouva Margretan tytär.
Taas tunsi hän tuon kummallisen levottoman liikkeen vyönsä alla. Ja koko hänen raivokas vihansa kääntyi sitä viatonta kohtaan, jonka hänen itsensä piti synnyttämän. Bårdin lapsi! Kaikkien hänen kärsimyksiensä alku ja juuri. Hänen tuli nyt mieleensä sadut tuosta miehestä, jota paholainen auttoi ja joka hänelle siitä antoi palkaksi vielä syntymättömän lapsen. Raivoava, julma ajatus hänessä heräsi. Niin hän tekisi! Bårdin lapsen hän möisi. Sillä tavalla hän kostaisi! Lapselle oli yhdentekevä. Hän oli kumminkin aviottomasta yhteydestä, eikä missään tapauksessa pääsisi taivaan valtakuntaan… Gunhild otti neulan rinnastaan, pisti sillä pikku sormeaan, otti virsikirjansa esille ja repäisi irti tuon valkoisen lehden alusta, jossa hänen nimensä oli ja vuosiluku, jolloin hän tähän syntiseen maailmaan tuli … hän värisi, veti suutansa hymyyn ja istahti; otti hienon korren ja töhri pitkillä, epäselvillä kirjaimilla:
"Minä annan sinulle, Lucifer, esikoiseni, kun hän on täyttänyt kahdeksantoista vuotta, jos minua autat tahtoni perille.
Gunhild Nielsentytär".
Hän ei enää mitään ajatellut, hän nauroi, nauroi vaan; juoksi kirkon luokse, kääri lipun kokoon ja pisti sen oven alle. Nyt se oli tehty, hän oli saanut kostetuksi. Kuinka se Bårdia masentaisi, kun siitä kuulisi. Kuinka hän kärsisi ja kiusaantuisi! Gunhildista hän ei lukua pitäisi, mutta omasta lapsestaan —! Hurjat ajatukset liehuivat ja lensivät hänen päässään, hän oli sairas; tukahutettuja naurun purskauksia hän kuuli ja kummallisia huutoja ylt'ympäri mäkien harjanteilta; kuolleet astuivat haudoistaan pitkissä lakanoissa, viittasivat ja liehuttelivat hänelle, mumisten lihattomilla leukapielillään; Gunhild ryntäsi pois hillitsemättömässä juoksussa, levähtämättä hän riensi eteenpäin kivien ja kantojen ylitse, kuin henkensä edestä, ja kummitukset seurasivat häntä kintereillä, valkeana joukkiona, liehuttaen ja vilkkuen…