Bård Bårdinpoika oli tuon pienen raukan nimi, joka jo ennen syntymistään paholaiselle myötiin ja Gunhild itse sen nimen pojalle antoi. Hänellä oli omat ajatuksensa siitä asiasta.

Bård Bårdinpoika kasvoi kaupungin syrjässä, ei ollut hänellä isää, eikä äitiä. Eräs eukko, jota sanottiin Judith-äidiksi, häntä kasvatti ja poika sanoi häntä äidiksi muiden mukaan. "Mutta en minä sinun oikea äitisi ole, pikku veijari", sanoi Judith usein pojalle, joka siitä alkoi tuumia, mikä eroitus oli oikean ja väärän äidin välillä, — "oikea äitisi on toista laatua", lisäsi Judith-äiti, "sillä kaikkina aikoina on ollut eroa parempain ihmisten ja roistokansan välillä, näetkös. Äitisi ei ollut tällainen vanha, ruma akka kuin minä ja muut; hän on kaunis, hän, ja melkein yhtä nuori kuin Ingrid, mutta ihanampi paljon, voisi muotonsa puolesta olla vaikka prinsessa; mutta nyt, näetkös, hän loistaa tuolla avarassa maailmassa, ja löytää sieltä kenties jonkun prinssin ja sitten sinäkin tulet prinssiksi, pikku veijari! ymmärrätkös? Mitä?" — Ei, pikku veijari ei sitä ymmärtänyt. Mutta hän ajatteli sitä paljon ja aina enemmän, mitä suuremmaksi hän kasvoi.

Judith-äiti oli kuudennellakymmentä, paksu ja pyöreä kuin heinäsuova; leveät, lihavat kasvot hänellä oli ja pienet, harmaat, siiristävät silmät, jotka enimmiten olivat naurussa, mutta toisinaan myöskin vihassa, toisinaan taas sillä välin, ett'ei oikein tiennyt, oliko eukko hyvällä, vai pahalla tuulella. Hän oli viisas ja taitava, aina omaa etuaan katsova, mutta kuitenkin perin pohjin hyvä sydäminen ja suopea, eikä koskaan tehnyt vääryyttä tahallaan yhdellekään ihmiselle, ei puolen roposenkaan vertaa. Hän oli ollut naimisessa, vaan lapsia hänellä ei ollut; nyt hän eli, niinkuin sattui. Hän harjoitti lääkärin temppuja, antoi apua kolotukseen ja tautiin, sekä onnettomaan rakkauteen, ennusti kortista ja kahvista, ymmärsi eläinten vammoja, ja kätilön toimessa hän oli erinomainen. Ingrid, hänen sisarensatytär, auttoi häntä talouden toimissa ja hän se enimmäkseen Bårdiakin hoiti.

Ingrid oli pieni, reipas tytön hempukka, noin 16—17 vuoden vanha, iloinen, hyväluontoinen ja jotenkin sievännäköinen. Bård viihtyi hyvin hänen luonaan, mutta hauskempaa hänestä kumminkin oli silloin, kuin vanhus itse oli kotosalla. Ell'ei häntä ollut, tuntui Bårdista, juuri kuin olisi joku seinä huoneesta poissa. Ja silloin tuli Ingridin luokse usein eräs poika, jolla oli niin paljon hänelle puhumista, ett'ei Ingrid milloinkaan joutunut katsomaan lasta niinkuin olisi pitänyt. Hän antoi Bårdin hoitaa itseään, keräili hänelle leikkikaluja, eikä välittänyt sitten mistään muusta koko maailmassa paitsi tuosta vieraasta pojasta. Mutta Bård ei useinkaan ottanut viihtyäkseen, vaan alkoi huutaa, jolloin Ingrid suuttui ja löi. Ell'ei siitä apua tullut, otti tuo vieras poika paksun kangen ja peloitteli häntä sillä. Bård tuohon vähitellen tottui. Hän makasi välistä tuntikausia lattialla ja leikitteli milloin milläkin kalulla, mutta katsoi tuon tuostakin kummeksien ja äreänä noita molempia, joilla näytti olevan niin paljon puhuttavaa toisilleen. Nämä olivat ensimmäisiä kokemuksia, jotka Bårdin mieleen painuivat.

Mutta erilaisia havaintoja hän vanhuksestakin teki. Kotona ollessaan, kun oli hetken lepoaikaa, otti hän usein kaapistaan pullon, istui mukavaan asemaan pöydän luona, kaatoi lasiin ja joi — "se helpotti rintaa", sanoi hän —; ja silloin hän aina tuli hyvälle tuulelle. Puheli ja nauroi, kertoi satuja ja vehkeili Bårdin kanssa, jonka mielestä luo kaikki oli hyvin hauskaa. Mutta eipä aikaakaan, ennenkuin hän jo antoi pojalle pisaran putelista. "Juo veijari, niin vahvistut!" sanoi hän. Bård joi, mutta irvisteli pahasti; Judith-äiti nauroi. Ja kun Bård ymmärsi, että hän tuolla miehuuttaan näyttäisi, joi hän uudelleen, vaikka kirvelikin kaulassa ja viimein hän niin mieltyi puteliin, että rukoili äidiltä viinaa, niinkuin muut lapset sokuria rukoilevat. Judith-äiti nauroi ja ihmetteli pojan viisautta. Ja useimmiten hän sai mitä pyysi. Mutta kerran oli hän kapuillut ylös ja itse löytänyt putelin ja silloin hän otti siitä niin paljon, että tuli kipeäksi. Sen päivän jälkeen ei putelia pitkään aikaan näkynyt; mutta tämäkin oli niitä seikkoja, jotka tarttuivat pojan mieleen.

* * * * *

Neljän vuoden vanhasta hän kontturoitteli kadulla talon ulkopuolella. Ensimmäinen tuttu, jonka hän siellä sai, oli eräs koira. Mutta se oli kotoisin naapuritalosta, noin kiven heiton päässä ja niin Bård tutustui lapsiin siellä ja sitten heidän tovereihinsa, joten heitä vihdoin oli koko liuta. Heidän parissaan sai Bård lopullisen kasvatuksensa. Kaikki ne olivat köyhän väen lapsia. Muutamat olivat vanhempia, 7—8 vuoden ikäisiä; ja ne heitä johtivat. Ja sitten he liittyivät toisiinsa suurissa joukoissa sen mukaan kuin kykenivät. Purjehtivat vesiropakossa, juoksivat hevosilla pitkin katua, laittoivat pitoja, joissa virvoituksina tarjottiin laudan palaisia, hiekkaa ja savivoita, tai muuta semmoista, kauppaa he kävivät ja paljon muutakin he samaan tapaan leikkivät. Kun Bård kasvoi suuremmaksi, oli hän etevin kaikissa näissä kujeissa. Hän matki Judith-äitiä, näytti, kuinka hän ennusti kahvissa ja kuinka hän joi; ja heti ne kaikki alkoivat ryypiskellä, tulivat humalaan ja elämöivät kauheasti. Viimein Bård alkoi matkia sitä poikaa, jota hän oli nähnyt Ingridin luona, kun Judith-äiti oli ulkona. Ja kohta jakautui koko lapsiliuta pariksi ja leikki kosioimista. Se oli varsin hauskaa. Kun ihmisiä meni ohitse, täytyi heidän pysähtyä katselemaan; he nauroivat ja silloin oli lapsista yhä hauskempaa. Vanha Judithkin nauroi sitä nähdessään ja sitten hän alituisesti pilkkasi Bårdia näistä asioista. Mutta kun Ingrid huomasi heidän leikkinsä, lensi veri hänelle poskipäihin.

Vuodet menivät ja Bård kasvoi. Hän oli kookas, väkevä ja kaunis, mutta väliäpitämätön ja rohkea; teki aina, niinkuin tahtoi. Tappeluja syntyi, mutta hän piti hyvästi puoliaan ja sai sitä paitsi melkein aina apua, ell'ei muilta, niin tyttöhempukoilta kumminkin ja viimein huomasivat useimmat parhaaksi pysyä ystävyydessä prinssin kanssa. Hän oli suuren katurakkijoukon päällikkönä ja nyt harjoitettiin ilkitöitä ja tuhansia vehkeitä ympäri kaupunkia. Tappelu kuitenkin oli ensimmäisiä huvia. He kävivät suorastaan sotaa. Keräytyivät suuriin ryhmiin, sen mukaan kun olivat joko pohjois- tai eteläosasta kaupunkia ja kävivät säännöllisiin otteluihin. Bård, tahi "prinssi", "katuprinssi", niinkuin häntä kutsuttiin, oli "pohjoisjoukon", päällikkönä ja rajumpi hän oli muita. Kerran ja toiste tuli hän iltasella kotiin niin verisenä ja märkänä, että oli kamalaa nähdä. Näin Bård Bårdinpojan kasvatusta jatkettiin.

Judith-äiti, joka vuosien kuluessa tuli yhä paksummaksi ja tuimemmaksi, piti kyllä poikaa hyvänä, mutta jankutti ja riiteli yhtenään hänen tänlaisesta elämästään ja viimein hän vaati poikaa menemään matkoihinsa, kernaimmin merille, sillä sinne juuri tuollaiset rasavillit olivat omiansa. Bård ei siitä suuresti lukua pitänyt; hänellä oli hauskaa kotona ja niin hän antoi vanhuksen jankuttaa. Ja välistä hän puhui jotain siitä, ett'ei hän ilmaiseksi ollut Judith-äidin luona ja parasta siis, että hän pitäisi suunsa kiini niin kauan kuin Bårdkin vaikeni. Sen hän oli kuullut kaupungilla. Ja joka kerran kun hän siitä mainitsi, vaikeni Judith-äiti. Niin Bård kävi julkeaksi häntä, samoin kuin muitakin ihmisiä kohtaan. Ainoa, mikä Bårdin mieltä veti näistä vallattomuuksista, oli muisto "oikeasta äidistä". Judith oli hänestä kertonut niin paljon outoa, että Bård sai kummallisia ajatuksia päähänsä. Hän luuli häntä prinsessaksi tai kuningattareksi, jonka luona varmaan olisi ihanata olla. Kun hän oli noin 14 vuotias, saivat nämä ajatukset yhä enemmän valtaa ja hän alkoi kysellä äitiään ja ihmetellä, miks'ei hän niinkuin muutkin pojat saanut olla hänen luonaan. Judith-äiti ei siihen mitään vastannut. Mutta kerran oli Bård saanut hänet niin raivoisaan vihaan, ett'ei hän voinut itseään hallita ja silloin se tuli ilmi. "Sinä täällä luulet itseäsi paremmaksi muita", hän sanoi, "pyh! aviottomasta liitosta syntynyt, semmoinen —!" Siitä päivästä alkaen Bård sai itsestään pienempiä ajatuksia kuin ennen. Tuntui juuri kuin olisi hän tullut huonoon maineesen, hän pelkäsi ihmisten näkevän asian oikean laidan. Hän liikkui nyt vähemmän ulkona, muuttui ilkeämmäksi tovereilleen ja epäili heitä.

Mutta kuta pienemmäksi hän itsensä tunsi, sitä enemmän hän koetti näyttää, että hän kumminkin oli mies. Ulkona ollessaan ei hän enää huolinut tapella pienten poikien kanssa, vaan ainoastaan täysi-ikäisten. Ja sattui, että tuo 14 vuotias poika löi kumoon 17—18 vuotiaita. Itse hän oli kooltaan kuin 16 vuotias ja väkeväksi häntä mainittiin. Ja kun hän kerran osasi tapella kuin mies, saattoi hän olla miehen vertainen muussakin ja niinpä sattui, että hän useasti tuli humalassa kotiin. Sitten Judith-äiti sai eräänä päivänä kuulla pojan olevan kihloissa. Se oli eräs niistä tytöistä, joita hän ennen pienenä poikana oli leikissä kihlannut; nyt hän siitä teki täyttä totta, sillä se tuntui niin miehekkäältä, kuin hänellä oli oma tyttönsä. Judith-äiti ei enää nauranut. Hän olisi tahtonut repiä palaisiksi tuon pitkän tyttöhuitukan, jos vaan olisi voinut. Mutta kun ei hän saanut kepillään pieksää, käytti hän suutansa sitä enemmän. Bård sai kuulla niin paljon pahaa ja rumaa, että hän siihen vihdoin kyllästyi. Ja kahta hullummasti kävi, kun hän eräänä iltana miesten tapaan aikoi mennä morsiantaan tervehtimään. Hän tuli vetelehtien lakki kallellaan ja puteli taskussa puolillaan, sillä nyt hän oli miestä olevinaan. Mutta tytön isä, joka oli kunnon työmies, sai hänet kynsiinsä ja antoi sellaista pöllyä ja läksyä ettei Bård vielä eläessään moista tavannut. Siinä hän kuuli nimensä ja minä miehenä häntä siivojen ihmisten seassa pidettiin. Pahimmat solvaukset hänelle viskattiin vasten silmiä, ja ilkeältä tuo tuntui, "ruteleeksi" kun sanottiin, "riekaleprinssiksi", "katurentuksi", joka eli toisten rahoilla eikä kelvannut mihinkään, paitse pahantekoon ja narriksi ja koko kaupungin pilkaksi. Sinä iltana Bård heltyi. Häpeissään hän puikahti pois kotiin ja unhotti sekä tytön että miehekkyyden. Nyt teki jo mieli pois. Tuommoista ei hän voinut kestää. Merille täytyi hänen päästä ja kun opin oli käynyt, menisi hän äitinsä luokse, saisi rahoja, ostaisi laivan ja tulisi takaisin oikein mahtimiehenä, ja silloin tuo työmiehen retkale katuisi, että oli laittanut "prinssin" vihamiehekseen. Seuraavana päivänä hän pysyi kotosalla. Ja kuukauden perästä hän läksi laivaan, joka purjehti Englantiin. Jos kuka, niin Judith-äiti nyt iloitsi.