Toinen oli, joka ei iloinnut, ja se oli "hänen tyttönsä". Raukka istui kamarissa ja itki ja hieroi silmiään siksi kuin turposivat. Hän rakasti Bårdia niin paljon kuin 16 vuotias katutyttö rakastaa voi; mutta nyt Bård matkusti pois, ja paljon saattoi ajat muuttua ennenkuin hän takaisin tuli! Ja totta puhuen, ei hän oikeastaan voinut Bårdiin sen vertaa luottaa, että olisi saattanut ruveta häntä odottamaan. Per Lauritsen ja Jöns Nilssen tulisivat häntä kosimaan ja sen hän tunsi luissaan, ettei hän heitä kauan vastustaa voisi. Mutta ne eivät kumpikaan olleet likimain niin kauniita kuin Bård. Sitä tyttö itki, ja itki kuin rahan edestä.

* * * * *

Judith-äiti ei Bårdille sanonut, missä hänen äitinsä oli. Sillä hän ei sitä tiennyt. Oikeastaan hän ei Gunhildista tiennyt sen enempää, kun että hän eräänä iltana oli etsinyt kortteeria — merimies Erik oli neuvonut häntä tänne, sanoi hän — ja sitten hän oli antanut Judith'ille rahoja pojan kasvatukseen. Itse hän tahtoi mennä "ulos maailmaan" oli hän sanonut ja kun Judith kysyi, eikö tuntunut vähän kolkolta lähteä niin pitkälle matkalle, nuorena ja yksinäisenä, oli hän siihen vaan nauranut ja päättänyt kyllä toimeen tulevansa. Sillä vanha Erik oli luotettava kauppias, jatkoi hän. Sen jälkeen ei Judith ollut mitään Gunhildista kuullut.

Mutta kotiin, Nils Pedersenille yhtenään kerrottiin juttuja, jotka äkkiä muuttivat voudin hiukset harmaiksi. Sanottiin, että Gunhild oli mennyt Tanskaan ja elänyt siellä hyvin huonosti. Oli mennyt komeljantti-seuraan, tiesivät he jutella, näytellyt semmoisten ihmisten kanssa teaatteria ja ollut paras joukossa. Paljon hänestä olivat pitäneet, varsinkin nuoret herrat jotka vähemmän välittivät rahoista kuin ilosta ja joiden maine ei ollut parasta laatua. Kuinka paljon näissä puheissa perää oli, sitä ei varmasti voinut tietää; mutta vouti, joka tunsi suvun, saattoi kyllä ajatella, että tytölle voisi pistää yhtä ja toista päähän. Kun hän muutamia vuosia tämän jälkeen kuoli, päättivät kaikki yleisesti, että suru tytön tähden oli murtanut tuon vahvan miehen.

* * * * *

Kolme kokonaista vuotta sen jälkeen kuin Bård oli matkustanut pois tuli eräänä päivänä Judith-äidin luokse vieras, kalpea, komea nainen, jota tämä ei tuntenut, mutta joka oli Gunhild. Hän oli tavattomasti muuttunut. Oli suurempi ja uhkeampi, mutta samalla ikäänkuin rauennut; kasvot olivat harmaan kalpeat, otsaan ja suun ympärille oli uurtautunut hienoja ryppyjä, jotka melkein tekivät hänen vanhan näköiseksi. Mutta silmät olivat tuikeat ja kovat ja kun hän ne äkkiä loi ylös, näkyi niissä sairautta. Hänen koko olennossaan ilmestyi kauheata levottomuutta; harvoin hän istui kauan yhdessä kohden, ennenkuin syöksähti äkkiä ylös ja alkoi kävellä hermostuneilla, pikaisilla askeleilla, kunnes taas säpsähti, pysähtyi, meni istumaan ja katseli ympärilleen epäilevin, säikähtynein silmin. Judith-äiti ajatteli itsekseen: nyt hän on saanut kylläkseen tästä maailmasta.

Poikaansa hän etsi. Kun kuuli hänen matkustaneen pois, joutui hän aivan epäilyksen valtaan; mutta Judith tiesi kertoa, että hän oli saanut terveisiä Bårdilta ja että hän pian tulisi kotiin. Se auttoi, Gunhild kyseli kaikenlaista Bårdista ja tahtoi erittäinkin tietää minkälaiseksi hän oli kehkeytynyt. Judith vastasi, että hän oli semmoinen kuin useammat muutkin sillä iällä, aina kuitenkin hiukan vilkkaampi; sillä siinä pojassa oli tulta, sanoi hän. Gunhild huokasi syvään ja kun hän kuuli, että Bård myöskin oli kauniimpi ja pulskempi muita, huokasi hän vieläkin syvempään. Hän antoi Judith-äidille rahaa ja pyysi häntä lähettämään sanaa, niin pian kuin Bårdista jotain kuulisi; hän asuisi siellä ja siellä. Sitten hän läksi, mutta palasi vielä kyselemään kaikenmoista, meni sitten todenteolla pois, mutta tuli iltapuoleen uudelleen takaisin. Ja silloin hän oli vieläkin tuskaisempi ja näytti yhä sairaammalta. Judith-äiti ajatteli itsekseen, hän on saanut enemmän kuin kylläkseen tästä maailmasta.

Hienosti hän oli puettu ja paljon hänellä näytti olevan rahoja. Hän oli ollut naimisessa rikkaan aatelismiehen kanssa, sanoi hän; mutta mies oli kuollut ja yksin hän oli jäänyt taaskin. Josko hänen oli käynyt hyvin? — Vieläkö mitä! "Hyvin?" hän hymyili hienosti ja kärsien, juuri kuin tuo ajatus olisi ollut hänelle varsin vieras. Mutta olihan hän ollut rikas? Eikä suinkaan hän minkäänlaista puutetta ollut kokenut, vaan saanut kaikki, mitä tahtoi? — Tietysti… Tuo kärsivä hymy tuli takaisin. "Hän oli rehellinen kauppias." — "Kuka?" — "Vanha Erik, tiedämmä." Judith alkoi ajatella, ettei tuo hieno rouva ollut täydessä järjessään.

* * * * *

Päivä tuli, toinen meni; Gunhild kävi kuulustelemassa poikaansa yhtä usein kuin aurinko taivaalla nousi. Ja niin levottomasti hän kyseli ja semmoisella enenevällä tuskalla, että olisi luullut hänen kuolintautiaan sairastavan ja odottavan lastaan saadakseen sanoa hänelle viimeiset jäähyväiset. Tämän kautta hän pian tuli kaupungissa tunnetuksi; häntä sanottiin "prinssin äidiksi" eikä tiedetty, pitääkö hänelle itkeä vai nauraa. Mutta kaikki kummeksivat, kuinka tuolla katurentulla saattoi olla noin komea äiti, ja kuinka hän nyt oli noin tuskassa pojastaan, vaikkei hänestä tähän saakka ollut vähääkään välittänyt, ja pian oli kaupungissa tuosta hienosta rouvasta keksitty juttu, tai oikeammin monta juttua, jotka kasvoivat ja lisääntyivät tavan takaa. Gunhild ei siitä tiennyt mitään; joka päivä hän kulki tavallista kulkuaan Judith-äidin luona, kysyi poikaansa, sai kuulla hänestä jotain Judith-äidiltä ja sitten hän palasi taas kotiinsa ajattelemaan poikaansa ja hirmuista syntiään. Mutta öisin hän uneksi tuosta vanhasta kirkosta ja paperilehdestä, jossa verinen kirjoitus oli. —