Seitsemäntoista pitkää vuotta hän oli koettanut kaikin tavoin tukehuttaa nuo häijyt muistot ja unhottaa poikansa ynnä rikoksensa ja itsensä. Kymmenkunta vuotta hän siinä onnistui, sillä hän tuli näkemään niin paljon uutta ja hänellä oli luja tahto … kymmenen vuotta meni, menipä kaksikintoista; ei hän itsekään ymmärtänyt kuinka ihminen niin saattoi elää ilman ajatusta; mutta kolmannellatoista vuodella tuo uusi elämä alkoi tuntua vanhalle ja neljännellätoista hän siihen ikävystyi; viidennellätoista hän kamppaili muistojensa kuin patriarka enkelin kanssa — sillä niitä oli tarpeeton ajatella … mutta kuudennellatoista muistot voittivat, ja siitä ajasta hänen ankara pelkonsa sairaudeksi muuttui. Hän antaantui yhä enemmän synkille ajatuksilleen, ja se jonka hän tähän saakka oli tavallaan unhottanut, — sillä lapsi oli Bårdin oma eikä hänen — se astui nyt valtavana esiin: että hänelläkin oli poika. Ja tuon pojan pitäisi nyt olla suuren ja kauniin, jota hän voisi rakastaa ja ohjata oikealle tielle ja auttaa; jonka kautta hän tulisi nuoreksi jälleen. Kun hän tätä ajatteli saattoi hän itkeä kaipauksesta. Rakkautta hän enin tarvitsi, lapsen rakkautta; muuhun kaikkeen hän oli väsynyt, sillä hän oli huomannut sen petolliseksi ja tyhjäksi, onttoiseksi valheeksi; mutta lapsen rakkaus, lapsen hyvä, viaton rakkaus — siitä hän voisi antaa elämänsä. Minkälainen hän oli? minkälaisissa suhteissa hän eli? kuinka hän oli kasvatettu? Ja mitä hän ajatteli äidistään, joka näinä pitkinä vuosina…
Näin hän mietiskeli, ja sitten tuli muisto, tuo verinen, kauhea muisto… Poika oli myyty. Ei hänellä ollut mitään oikeutta häneen; hän oli antanut sen toiselle. Paholaiselle hän oli poikansa luovuttanut … ei hän uskaltanut poikansa näkyviinkään mennä.
Tätä hän mietti pitkät ajat. Mutta eräänä päivänä huimaava ajatus iski hänelle päähän: mitä jos paholaista pikkuisen pettäisi. Antaisi itsensä sijaan, keksisi jonkun keinon. Paholaista kyllä sai pettää, ei se voinut syntiä olla. Tosin hän puolestaan oli tässä asiassa liiton täyttänyt; mutta olipa hän muuten —! Mitä jos olisi koettaa! —
Tuo ajatus kiintyi hänen aivoihinsa, ikäänkuin salainen hulluus. Ha, ha, paholainen oli tuhma; moni oli häntä narrannut. Entä sitten, jos hän tulikin helvettiin, sinne hänen tiensä kumminkin vei. Ja mahtoipa sentään siellä tulessa ja liekissäkin tuntua suloiselta, kun tiesi pelastaneensa lapsen paholaisen kynsistä. Niin, niin! Sillä tavalla hän tekisi. Kotiin vaan ensin, kotiin, poikaa etsimään ja pelastamaan; joku pappi oli hänen saatava käsiinsä, sillä papin apua tarvittiin, ja sitten hän pelastaisi pojan. Kun hän vaan ennättäisi ajoissa! Ettei myöhästyisi!
Hän meni laivaan, lähteäkseen "kotiin". Jos vaan kalvaava kaipaus ja vapiseva levottomuus olisi purjeita täyttänyt, pian matka silloin olisi joutunut. Mutta heillä oli huono tuuli ja välistä puhalsi se vastaan. Gunhild alkoi vihdoin ajatella, että paholainen itse tahtoi estää heitä perille joutumasta; hän ehkä tiesi hänen aikomuksensa, tiesi mitä hän tahtoi…
Nyt hän oli perillä; mutta poika, jota hän niin sydämellisesti oli kaivannut, ja jota hän tahtoi pelastaa, poikaa ei näkynyt. Ajatukset, toinen toistaan hirmuisempi, risteilivät hänen päässään. Varsinkin alkoi häntä peloittaa, että paholaiselle oli annettu oikeus riistää omansa ennen aikaa siitä syystä, että hän, Gunhild, oli petosta ajatellut.
* * * * *
Kaupunkiin oli siihen aikaan tullut nuori pappi, johon kansalla oli suurta luottamusta. Hänen nimensä oli hra Olaus; kalpea, laiha mies hän oli, leukaa peitti ohkainen, punertava parta ja otsa oli kapea, mutta jäykkä. Sanottiin häntä monessa suhteessa vanhempia pappia ankarammaksi ja hirvittävän viisaaksi. Maalla hän sitä ennen oli ollut pappina ja siellä hän oli osoittanut tuntevansa yhtä hyvin "mustan kirjan" kuin raamatunkin. Pappilassa oli kummitellut — siitä kerrottiin pitkiä juttuja: oviin koputeltiin ja ikkunoihin kahdentoista aikaan yöllä, portaissa ja käytävissä jyskittiin ja pidettiin melua —; mutta hän, pappi, oli kerrassa saanut kaikesta lopun. Ei mennyt puolta tuntia, ennenkuin hän jo oli manannut kaikki pirut syvälle maan alle. Hänestä paljon puhuttiin kaupungissa ja ihmiset katsoivat häneen suurella kunnioituksella, johon paljon pelkoakin sekoittui.
Sen miehen luokse ajatteli Gunhild olevan parasta mennä. Ja hän läksi. Herra Olaus otti häntä vastaan suurella vakavuudella; näytti melkein tuntevan häntä jo edeltäpäin. "Sinua varmaan synnit painavat?" sanoi hän.
Gunhild peljästyi, hän ei ollut tuommoiseen puheesen tottunut; vihdoin hän vastasi tahtovansa ennemmin säästää synnit rippihetkeen; erästä toista asiaa hän nyt tuli papilta kysymään, jos saisi siihen luvan. Kyllä hän sai. Se oli nyt sitä, että jos … pappi uskoi … että … niin, ei pappi saisi kummeksia, jos hän nyt kysyisi suoraan … mutta kävisikö laatuun pettää … paholaista? Kävikö laatuun … ja oliko siinä mitään väärää? — "En sitä itsepuolestani kysy", jatkoi hän levottomasti liikkuen; "mutta jos oikean vastauksen saisin, olisi siitä hyötyä sekä minulle että muille".