Pappi tuijotti häneen kauan ja ankarasti; hän loi silmänsä alas, eikä voinut istua levollisena.
"Josko se on oikein!" huudahti viimein pappi. "Epäiletkö sinä jos se on oikein pettää perkelettä?"
"Kaikki meidän työmme", pitkitti hän, "ja kaikki hyvät toimet maailmassa tarkoittavat perkeleen pettämistä. Ne ne juuri ovat, joita me sanomme hyviksi töiksi. Perkeleellä on oikeus meihin kaikkiin; sillä synnin kautta olemme kaikki hänen vallassansa, hänen omansa sieluinemme ja ruumiinemme. Ei meillä ole mitään omaa; syntymisestä saakka olemme kokonaan hänelle omistetut. Perisynnin kautta on se tapahtunut ennenkuin vielä mitään tunsimme äitimme kohdussa ja sittemmin saa hän meidät vielä enemmän valtaansa omien syntisten sanojemme ja tekojemme kautta. Mutta koko meidän elämämme tarkoittaa, jos nimittäin se oikea on, että me häneltä tämän omaisuuden peijaisimme pois. Kaikki hyvät toimemme tähtäävät siihen, että me jumalan avulla hänen kynsistään pääsisimme, hänen syleilystään irtautuisimme. Sillä hän on itse jumalaton ryöväri ja valehtelija aina alusta saakka. Ja sinä vielä kysyt, onko se oikein?"
"Mutta jos joku olisi antanut itsensä hänelle — myönyt itsensä hänelle…"
"Se on yhdentekevä. Perkele on kaikissa töissään ryöväri ja rosvo ja sen hän itse ensiksi on vietellyt, joka niin pitkälle joutuu, että hänen valtaansa antauntuu. Mutta jos se käy laatuun? Niin, se on toinen asia."
"Mutta voisihan se olla mahdollista —?"
"Riippuu asian haaroista."
"Kun joku toinen antaisi itsensä hänen sijaansa, joka on myöty?"
"Sitten se täytyisi olla semmoinen, joka on niin puhdas ja hyvä, ettei perkeleellä ole häneen mitään oikeutta."
Gunhild kalpeni. Sitä hän ei ollut ajatellut. Hän tuli niin hämilleen, ettei puhunut enää sanaakaan, vaan nousi ja lähti tiehensä. Pappi jäi katsomaan hänen jälkeensä; hän pudisteli päätään ja ajatteli: sinussa asuu monenlaisia henkiä.