Kun Gunhild samana päivänä tuli Judith-äidin luokse kalpeampana ja väsyneempänä kuin milloinkaan ennen, tapasi hän siellä vieraan merimiehen, joka näytti olevan kuin kotonaan. Gunhild säpsähti, mutta rauhoittui samassa; sillä tuo ei voinut olla Bård. Siksi hän Gunhildin mielestä oli liian ruma ja vanha, ainakin mahtoi hän olla 40 tienoissa. Ei, Bård se ei ollutkaan, vaan Hans Mikkelsen, Ingridin mies; mutta hän oli purjehtinut samassa jaalassa kuin Bård ja toi häneltä terveisiä. Terveisiä häneltä —! Nyt tuli Gunhildiin eloa. Hän juoksi Mikkelsenin luokse, joka vetääntyi taaksepäin. Gunhild siitä huolimatta häntä lähestyi, kysyi, rukoili sanoilla, silmillä ja ristiinpainetuilla, vapisevilla käsillään —: missä hän oli? milloin hän tulisi? voiko hän hyvin? miks'ei hän tullut heti? oliko hän sairas? oliko hänelle tapahtunut jotain? oliko hän vaarassa?… Hans Mikkelsen arveli, ettei rouvan laita ollut aivan oikein.

"Jos saan luvan puhua", hän sanoi, "niin kerron kaikki". Gunhild ymmärsi miehen olevan oikeassa ja koetti hillitä itseään. "Mutta yksi asia täytyy sinun kohta sanoa: missä hän on? ja tuleeko hän kohta? ja miksei hän seurannut mukana?" Nyt nauroi Hans Mikkelsen. "Parasta kun nyt maltat mieltäsi ja annat minun kertoa", sanoi hän. "Niin, mutta kiiruusti, kiiruusti", rukoili Gunhild. Hän seisoi, kuin tulisilla hiilillä.

"No niin, Bård ei ollut varsin kaukana. Hän jäi naapurikaupunkiin siitä syystä että se veijari — hoh, ho! Sitä oli poikaa! Oikea hulivili — niin, sanalla sanoen, hän oli saanut kynsiinsä erään naisen, taikka paremmin pienen tyttöhempukan… No niin, kunnon ihminen hän yhtäkaikki kuuluu olevan ja kaikkien miesten mielitietto, sillä hän oli kaunis, oikein hirvittävän kaunis, mutta heikkarin ylpeä, äärettömästi ylpeä! oli antanut rukkaset joka ikiselle, ei antanut hyvää sanaa yhdellekään, eikä ystävällistä hymyä! ei, hiiden vietävä koko tyttö. Mutta muuten erinomainen. Moni potra poika oli häntä kosinut; sillä hän olisi kerrassaan ollut mainio, ell'ei vaan tuo ylpeys vaivannut. Hm! No, tuo hurja Bård häneen rakastui silmittömästi. Hänestä se juuri oli hyvä, että tyttö oli ylpeä, sillä hän oli kyllästynyt noihin tavallisiin — hm! Tämä hänen mielestään oli jotain uutta, mutta Herra sitä poloista armahtakoon, sillä pulaan hän nyt joutui. Ei hän ole tottunut rukkasia saamaan — voi Jumala sentään, kuinka monta hän on narrannut! — tytöt ne ovatkin häntä suosineet ikänsä ja aikansa … ho, hoo, hän ei pannut enää arvoa naisille enemmän kuin vanhoille lapasille; tuskin olisi säikähtänyt itse Espanjan kuningatartakaan!… sillä sellaista poikaa ei joka päivä nähdäkään … suuri ja reipas, harteva ja solakka vartaloinen, kasvot hienot, kuin tytöllä ja tukka kuin kuningas Absalonilla! Ja sitten hän vielä oli niin hauska! — hm! hauska ja raju, iloinen hyvällä säällä ja rumalla vielä iloisempi, raikas kuin lintu, vapaa ja rohkea, kuin merirosvo … niin, paljon voisin kertoa siitä pojasta! — mutta se vaan on varmaa ja sitä kaikki sanovat, jotain hänestä tulee ja olla hän vaan kuningas, no siksi hän ei ole syntynyt, mutta amiraali hänestä varmaankin väännäksen, tai jotain muuta sellaista. Muutamat sanovat häntä lurjukseksi, mutta ne ovat semmoisia, joita hän on antanut selkään, tai joilta hän on morsiamet ottanut … mutta, no niin! Tuosta tytöstähän piti minun kertoa. En ole vielä elämässäni niin kaunista nähnyt. Hän on juuri kuin Bårdille luotu … ell'ei hän vaan olisi niin ylpeä. Hah! Mitähän ne tytönnypykät luulevat olevansa ilman meitä. Ei katsonut meihin päinkään. Pysyi aina kolmen askeleen päässä … ja enin kaikista hän pelkäsi Bårdia. Poika koetti kaikin tavoin, mutta ei vaan saanut hyvää sanaakaan; tyttö oli kuin kivestä. Mutta mitä enemmän tyttö vastusteli, sitä tulisemmaksi Bård kävi ja viimein hän oli kuin järkensä menettänyt, ett'ei voinut enää ajatellakaan muuta kuin tuota tyttöä! niin, ja täydessä totuudessa tietysti. — Oikein se oli ilkeätä. Hän mutisi ja oli kiukkuinen ja äreä aivan kuin hammastautia poteva. Eräänä päivänä hän meni tytön luokse ja sanoi hänelle tuota kaikkea, hän vannoi ja kirosi, että nyt se oli hänen vakava aikomuksensa naida ja tuoda häntä kotiin, elääkseen hänen kanssaan nuhteettomasti ja kunniallisesti niinkuin hyvä aviomies, ja hän vannoi ja vakuutti siksi kuin tyttö häntä uskoi. Ja samassa hän oli kuin toinen ihminen. En ole vielä elämässäni moista nähnyt. Tulta ja hehkua oli tyttö kokonaan. Rakkautta ihan pikku sormeen saakka. Niin hurjasti hän oli Bårdiin rakastunut, ett'ei voinut olla hänestä erillään ainoatakaan päivää! Semmoisia ne ovat nuo kopeat naiset … pahempia vielä kuin muut … tyyneessä vedessä suurimmat kalat kutevat. — Mutta hyvä tyttö hän muuten oli, rehellinen kuin kulta ja uskollinen kuin suuri ankkuri; Bård tuli aivan raivoonsa. Patahulluksi tykkänään. Niin hän oli mielissään että koko jaalan väestö hänelle nauroi; kohtuus kaikessa. Eräänä iltana hän pieksi mäsäksi kolme miestä siitä vaan että olivat sanoneet tytöstä jonkun sanan joka ei ollut hänelle mieleen, pieksi siksi kuin matelehtivat maassa. Hah, se oli ilkeätä. En tuntenut enää koko poikaa. Ja sitten hänen piti päästä naimiseen heti paikalla. Yks, kaks, kolme! Ei auttanut mikään. Tyttö oli jäykkä nainen … vaikka vaan köyhän lesken tytär; isä oli ennen maailmassa ollut merimiehenä, sanotaan ja jäyhä riiviö… Mutta Annakaan ei tahtonut erota Bårdista. Sitten saimme tuulta ja purjehdimme, mutta hän jäi jälkeen … sai tietysti laivurilta luvan. Ja minulle hän sanoi tulevansa Jens Villumsenin kanssa kotiin naineena miehenä ja antavansa perhanan kaikille naisille sekä täällä että muualla maailmassa. Niin, saatte häntä nyt sitten odottaa kuukauden tai kahden perästä, riippuu tietysti ilmasta; onhan tuo tähän aikaan ollut hyvän puoleista; mutta näyttää kuin tahtoisi tuuli kääntyä taaskin."

Hans Mikkelsen käveli lattialla edes takaisin nauraen ja jutellen; Judith-äiti istui tyytyväisenä mukavuudessaan, Gunhildille oli jokainoa sana kuin pisto sydämeen. Semmoinen poika hänellä oli, kaunis, onnellinen ja toivorikas; — ja hänkö nyt turmioon menisi elämänsä parhaassa kukoistuksessa! Ehk'ei hän ennättäisi kotiinkaan, ennenkuin paholainen hänet valloittaisi ja näyttäisi hänelle kirjeen tuolla verisellä kirjoituksella…

Gunhild istui tuijottavin silmin ja oli niin kamalan näköinen, että Hans Mikkelsen alkoi häntä peljätä ja meni tiehensä. Tuommoisista sairaista naisista minä en pidä, hän puhui itsekseen, mutta ajatteli samalla, että hän kenties oli puhunut enemmän kuin olisi pitänyt.

Gunhild meni vielä uudestaan papin luokse. Poika täytyi pelastaa. Papin tuli keksiä joku neuvo. Hän puhui pojan puolesta; kertoi satuja ja juttuja henkilöistä, jotka olivat paholaista peijanneet, ja pappi myöskin tiesi semmoisia tapahtuneen. Mutta vaikeampaa oli päättää, vieläkö tuo nytkin tapahtuisi. Se riippui monesta seikasta. Ja tähän aikaan oli harvalla jos yhdelläkään papilla niin suurta valtaa paholaisen ylitse. Sen hän ainoastaan Gunhildille lupasi, että puhuttelisi sitä miestä, joka oli myöty, nähdäkseen voisiko mitään apua toivoa. Paljon riippui, näet, siitäkin, jos mies oli elänyt oikealla tavalla tai jos hän kenties oli semmoinen, että ansaitsi tullakin pahan valtaan.

* * * * *

Siitä hetkestä oli Gunhildilla toinen huoli kannettavana. Ei vielä siinä kylläksi, että hän oli myönyt poikansa, hän oli vielä lisäksi laittanut niin, ettei hän voinut pelastua. Kahteen kertaan hän oli hänet paholaiselle myönyt. Ulos kadulle oli hän heittänyt poikansa huonojen ihmisten sekaan, jossa hän ei voinut oppia muuta kuin pahaa, ja niin hän oli tullut semmoiseksi raivoksi, että tuskin saisi omien syntiensäkään tähden armoa.

Hän ajatteli kaikkea tuota, mitä merimies oli kertonut. Ja kun hänkin, raaka laivamies, piti Bårdia rajumpana muita, niin saattoi arvata, minkälainen hän mahtoi olla! Varmaan hän oli hukassa, poika parka, nuorella iällään.

Pahinta kaikesta, että hän oli naisia vietellyt. Aivan kuin isänsäkin. Vietellyt naisia, useita naisia! Gunhild tiesi, minkälaista se oli, tiesi, miltä nuorelle naiselle tuntui, kun sai senlaista kokea. Ja hän oli monta turmioon saattanut. Moni oli hänen tähtensä elämän toivon kadottanut; moni hänen tähtensä kärsi suurimpia tuskia. Kuinka paljon valitushuutoja mahtoikaan hänen omaatuntoaan painaa; kuinka syvästi mahtoivat häntä kirota nuo monet, jotka turhaan häntä odottivat ja joita hän rajussa himollisuudessaan oli häväissyt. Gunhild käveli rauhatonna ja tuskaisena edes takaisin suuressa huoneessaan; väänteli hiestyneitä käsiään, pysähtyi ja tuijotti pitkät ajat joko tyhjään ilmaan tai sisäänpäin, omaan itseensä; sillä omaa elämätään hän nyt eli, eikä tiennyt muusta maailmasta mitään. Ja äkkiä hänelle selveni, ettei pojassa ollut syytä, vaan että hän, Gunhild itse oli edesvastauksessa kaikesta. Minkä poika sille voi, että hänet oli kadulle, roistoväen pariin heitetty, ja siellä kaikenmoista ilkeyttä oppinut. Ne naiset, jotka Bårdia kirosivat, olivat väärässä; häntä heidän vihansa pitäisi kohdata. Hän yksin oli syntiä tehnyt. Taikka ei oikeastaan hän, vaan tuo mies siellä kotipuolella. Bård Neset, joka oli hänet turmioon syösnyt, hän syyllinen oli; hänen ylitsensä tämä valitus oli tuleva; hän saisi kärsiä kaikesta, mitä oli tapahtunut, itsensä, Gunhildin, pojan ja kaikkien nuorien tähden, kaikkien niiden tähden, joiden elämä oli hukkaan mennyt. Ja niiden lasten tähden, jotka nyt kuljeksivat ympäri maailmaa oppien kaikkea pahuutta; syntiä karttui synnin päälle läpi koko elämän aina tuomiopäivään saakka.