Mutta poika oli viaton, ja hän oli pelastettava. Kunpa hän vaan tulisi. Aika oli pian kulunut; Gunhildilla oli enää päiviä luettavana kuukausien sijasta. Hän meni taaskin papin luokse, antoi hänelle rahoja ja pyysi rukoilemaan poikansa edestä joka ilta ja aamu. Pyysi myöskin, että pappi oikein kauniisti rukoili hyvää ilmaa seuraavana sunnuntaina kirkossa. Pappi rukoili. Ja hyvä ilma tulikin. Jo lau'antaina, ennenkuin kirkossa oli rukoiltukaan, kääntyi tuuli. Silloin sai Gunhild lujan luottamuksen pappiin. Kyllä hänessä varmaan olisi miestä, kun taistelu syntyisi paholaista vastaan.
* * * * *
Gunhildilla oli voimakas luonto; mutta hän tunsi kuitenkin päivä päivältä käyvänsä heikommaksi. Vihdoin viimein tuli Judith-äiti eräänä päivänä hänen luokseen. Vanhus näytti juhlalliselta, mutta samalla myöskin lempeältä, ja Gunhild ymmärsi kohta, että hänellä oli hyviä sanomia. Tulinen sähkövirta tulvasi hänen sydämmeensä: "hän on tullut?" — kuiskasi hän. Vanhusta vähän arvelutti, ennenkun vastasi. — Kenties oli.
Gunhild tahtoi syökseä ulos. Semmoinen levottomuus hänet valtasi, että tuntui, kuin olisi hän enemmän peljästynyt kuin ihastunut. Mutta Judith arveli, ett'ei mitään kiirettä ollut. "Kuinka niin? Onko jotain tapahtunut?" "Eipä juuri; mutta poika saattoi tulla hänen luokseen tuossa paikassa." "Onko hän täällä? pian, pian!" Gunhild oli sellaisessa kuumeessa, että se vanhukseenkin tarttui. "On kyllä, sekä hän että hänen vaimonsa", sanoi hän hymyillen. "Oikein kaunis pari siinä on!"
Gunhildin sydän löi niin rajusti, että hänen täytyi istua. Useita kertoja hän veti syvään henkeä, eikä saattanut puhua; Judith peljästyi ja tahtoi häntä auttaa. "Anna heidän tulla!" kuiskasi Gunhild. "Ette varmaankaan kestä sitä", arveli Judith. "Anna heidän tulla!" intti Gunhild uudelleen kärsimättömänä. Judith-äiti meni ulos ja pian Gunhild kuuli läheneviä askelia. Ovi aukeni. Joku vieras voima veti Gunhildia heidän luokseen, ei hän heitä nähnyt, mutta juuri kuin sumun läpi haamoitti häntä vastaan suuri, kaunis poika, jolla oli niin musta, paksu tukka, että säihkyi ympärillä. Ja hänen takanaan oli nainen, vaalea ja ihana suurine, loistavine silmineen. Gunhild riensi heitä kohti ja tukevat kädet ottivat hänet vastaan; kaikki kolme seisoivat yhteen pujottuina kädet toistensa ympärillä; Gunhild vapisi ja itki, eikä voinut puhua mitään. Mutta Bård sanoi: "Tiesinhän, että kerran sinut tapaisin. Varmaankin se hyvää ennustaa että sinut juuri nyt löysin." Anna ihmetteli, ett'ei heitä sanottu tervetulleiksi; ehkei ollut Gunhildille mieleistä, että poika oli naimisessa?
He kävivät istumaan, Gunhild molempain nuorten väliin. Ja hän katsoi ylös heihin, Annaan ja Bårdiin, ei kuitenkaan suorasti silmästä silmään. Hänen sydämmensä hehkui rakkaudesta poikaan, joka oli hänestä niin ihmeellisen kaunis. Kasvot olivat voimakkaat ja komeat, lämmin, eloisa hohde valaisi nuoruuden pehmeitä piirteitä, silmät olivat iloiset ja kirkkaat, hymy viehkeä. Entä Anna! Niin heleätä ja hienoa Gunhild tuskin ennen oli nähnytkään. Taivaan enkeliltä hän näytti Gunhildista, joka oli murtunut hirveiden muistojensa ja tuskallisten ajatustensa taakan alla. Hän otti Annaa vihdoin syliinsä ja painoi häntä rintaansa vasten aivan kuin etsien pelastusta häneltä. Bård sitä katseli ja hymyili ylpeänä kuin kuningas; nyt oli hän uudelleen varma siitä, että oli saanut maailman parhaimman tytön omakseen. Ja hän nousi ylös suuressa ilossaan, veti syvään henkeä ja näytti onnelliselta. "Nyt rupeamme vasta oikein elämään äiti!" sanoi hän.
Ja hän kertoi osaksi leikillä, osaksi toden teolla, että se oli Anna, joka hänet ihmiseksi oli tehnyt. — "Ennen en ollut mikään mies, vaan susi suorastaan. Joku noita oli viskannut luontokappaleen haamun ylitseni; olin niin raivokas kuin metsän peto ja hävitin kaikki, mitä eteeni sattui ja itseni myöskin. Nyt siitä on loppu tullut. Pikku prinsessa on minut pelastanut ja äitini olen löytänyt; nyt minulla on kaikki, mitä tarvitsen elääkseni onnellisena ja luulenpa että tästä lähtein tulemme kaikki hyvin toimeen." Anna nojautui onnellisena häneen; Bård hymyili iloisesti äidilleen.
Gunhildista tuntui nyt kahta vertaa vaikeammalta. Tuossa nyt seisoi poika, onnellisin ihminen maailmassa, nuori, väkevä, iloinen, koko elämä avoinna edessään ja toiveita oli hänellä niin kauniita kuin ajatella voi; hän oli taistellut ja voittanut kaikki pahat, onnea ja hyvyyttä oli hänellä jäljellä; nyt hän alkaisi uutta elämää ja juuri samana hetkenä tuli äiti, kuin kova kohtalo hänelle vastaan mukanaan tuoden kuoleman ajatuksia ja hautajaiskelloja; muutamia päiviä sinulla vaan on elon aikaa, sitten temmaistaan sinut pois morsiusvuoteesta ja lähetetään pois helvetin syvyyteen. Nuo molemmat nuoret seisoivat tuossa kuin nukuksissa. Gunhild kalpeni, löi rajusti ympärilleen tyhjää ilmaa ja pyörtyi. Mikä Jumalan nimessä häneen tuli?
"Hän varmaankin tuli liian iloiseksi", sanoi Bård. "Kun hän ei vaan kuolisi", arveli Anna. "Ei suinkaan", sanoi Bård. He laskivat hänet penkille ja valelivat hänen otsaansa kylmällä vedellä. Gunhild tointui ja Anna oli vähällä itkeä ilosta kun hän taaskin loi silmänsä auki. "Armas, mikä sinua niin ahdistaa", sanoi hän. Hän kumartui hellästi Gunhildia kohti. Gunhild katsoi häneen jäykillä, levottomilla silmillään ja vaikeni. Viimein puhkesi hän ikäänkuin huokaukseen: "Lapsiraukkani, lapsiraukkani!" Muuta vastausta he eivät saaneet.
Bård alkoi kummastua. "Kuinka sinun on laitasi äiti?" kysyi hän. "Sinä et saa tulla sairaaksi nyt; kun juuri olemme löytäneet toisemme ja muuten kaikki on niin hyvin!" Gunhild huiski häntä pois kädellään. "Ei nyt, ei nyt", rukoili hän, "ei mitään siitä. Sitten! Herra Jumala sitten!"