Bård ja Anna katsoivat toisiinsa. Tämä herätti heissä pahan aavistuksen; he eivät mitään ymmärtäneet, mutta surullisiksi he kävivät. Gunhildin täytyi mennä vuoteelle. Hän lepäsi siinä hetken kädet ristissä silmien ylitse; sanoi sitten tahtovansa nukkua, jonka tähden Bård meni ulos. Anna istui hänen luonaan. Gunhild vaipui vähitellen horroksiin.

Yöllä he valvoivat molemmat hänen luonaan. Gunhild oli täydessä kuumeessa ja kauheasti levoton. Puoliyön jälkeen hän huononi ja alkoi hourailla. Nuorista ei kumpikaan saanut mitään selkoa hänen puheestaan; mutta sen he ymmärsivät, että joku häntä painoi. Outoa oli rakastavaisille tulla häiden ilosta tautihuoneesen; mutta vielä tuskallisemmalta tuntuivat nuo käsittämättömät sanat, jotka ikäänkuin varoittivat heitä epäilemään kaikkea maallista onnea. Pahinta ja oudointa, mitä nuoret, iloiset ihmiset kuulla saattavat! Ei aikaakaan ennenkuin Anna kuiskaisi: "Sinusta hän puhuu." Ja nuori vaimo vaaleni kuin palttina. Bård kuunteli. —

"— — Minä sanon sinulle, Bård … sinun täytyy uskoa minua! Elä kysy! elä kysy! Saatatko ajatella semmoista omasta äidistäsi? — Ei, ei … semmoista ei tapahdu … semmoista — ei." Valitusta ja levottomuutta. "Mitä Herran nimessä tuo on?" sanoi Bård. Anna tuijotti häneen levottomasti. Hetken päästä kuului taas kirkaiseva huuto. "Mene papin luokse, sanon minä! — Sen nuoren papin luokse; hän on väkevä. Kymmenen päivän perästä on kaikki ohitse… Silloin — silloin —" Sairas alkoi väristä ja koetti nousta: "mene papin luokse, kuuletkos!" hän vaikeroitsi taas kauan ja levottomasti.

Anna katsoi Bårdiin, joka oli yhtä kalpea kuin hänkin. "Bård, ymmärrätkös tätä —?" kuiskasi Anna. Bård pudisti päätään. Anna hiipi häntä lähelle ja istui hänen polvelleen. "Minua niin peloittaa", kuiskasi hän hiljaa. "Joutavia", vastasi Bård ja hymyili.

Sairas alkoi taas puhettaan. He istuivat niin hiljaa, että kuulivat toistensa sydämen sykinnän. Anna painautui miehensä rintaan aivan kuin hätääntynyt lapsi. Bård ajatteli itsekseen: ehkä nainen tuossa tietää enemmän kuin kukaan muu. Varmaankin hänellä on näkyjä. "Mene papin luokse!… kymmenen päivän perästä on kaikki ohitse —?" Ehkä hän kuolee? Tietäisikö hän loppunsa lähenevän? Ja senkötähden hän sairastui nähdessään poikaansa siihen sijaan että olisi siitä iloinnut? Ei, ei, ei. Ei hänen sanoissaan merkitystä ollut. Sairaita unelmia vaan, kipeän ihmisen mielikuvituksia, semmoisista ei kukaan välittänyt. Ja hän, nuori, reipas mies; — mitä joutavia.

Sairas rauhoittui. Aamupuoleen hän nukkui. Nuoret siitä saivat hyviä toiveita.

* * * * *

Mutta ei hän levollisesti nukkunut; tunnin kuluttua hän taas heräsi kiivaalla parkahduksella, syöksi puoliväliin ylös ja oli kauheassa tuskassa. Anna lähestyi häntä, lohdutti ja rukoili, itki ja pyysi häntä rauhoittumaan. He olivat molemmat hänen luonaan. Bårdista alkoi tuntua kamalalta. Niin peljästyneitä ja tuskaisia silmiä ei hän vielä ikinä ollut nähnyt, kuin ne, jotka äiti häneen nyt loi. Niissä tuijotti suora hulluus. Mutta vihdoin näyttivät taas selviävän. Katse tasaantui ja sai vakavuuden. "Oletko siellä?" puhkui hän. "Olen äiti, elä minua pelkää", sanoi Bård niin lempeästi ja tyyneesti, kuin suinkin taisi. Gunhild vei kättä silmilleen, pudisti päätään, vaipui alas jakkaralle ja puhkesi katkeraan itkuun. Anna hiveli hyväillen hänen hiuksiaan ja itki mukana. "Nuku, nuku, me valvomme", rukoili hän. "Sinä tarvitset unta." Gunhild itki vielä enemmän. Hän ikäänkuin suli kaikesta tästä rakkaudesta ja tuosta hellästä, lämpimästä puheesta. Hän itki itsensä väsyksiin, nukkui uudelleen ja oli nyt levollisempi. Tällä kertaa oli kaikki ohitse.

Iltapuoleen hän istui ylhäällä. Bårdia ei hän tahtonut luokseen; Anna vaan sai tulla, mutta äänetönnä hänen täytyi olla. Anna olisi kysellyt niin paljon Bårdista, eikä Gunhild nyt kestänyt sitä kuulla. Mutta hänen läsnä olonsa tuntui Gunhildista hyvälle. Hän hyväili häntä aivan kuin rakasta lasta ja tuli siitä levollisemmaksi.

— Kertoisiko hän surunsa ja tuskansa? Ei, ei, lapsiraukka siitä kuolisi ja pakenisi häntä kuin ilkeätä noitaa…