Ilma oli kamala. Kadut tyhjät, huoneet suljetut; myrskyn ulvonnan läpi kuului suhina ja pauke mereltä aivan kuin joku syvä, korkea ääni. Pappi tuskin pääsi eteenpäin päällysnutultaan; mutta Bård piteli häntä lujasti kädestä ja luuli joka seinän takaa näkevänsä paholaisen nahkasiipineen ja sarvineen. Ei vielä koskaan tie kirkkoon näin pitkältä tuntunut.
Vihdoin he olivat perillä. Pappi pani avaimen ovelle ja väänsi; lukossa kuului kummallinen huokaus ja sarannat vinkuivat, mutta sisällä oli kammoittavan hiljaista; kostea, raskas kivi-ilma löi heitä vastaan aivan kuin kellarista ja jok' ainoa askel herätti kaikua ympärillä holveissa ja nurkissa aivan kuin olisi useampia astuvia ollut. Täällä tuntui myrsky olevan kauempana, mutta koleammalta ja raskaammalta se kuului, aivan kuin ukkosen jylinä vuoriharjun takaa; mutta aukoissa ja tornissa kuului pitkää ulvontaa. Bård piti lujasti papin kädestä kiinni. Kylmä hiki valui hänen kasvojaan alas. Mutta hän tunsi, että käsi, josta hän piti kiini, vapisi.
Kirkon lattiasta ei tahtonut loppua tulla. Tuntui juuri kuin olisivat polkeneet samaa paikkaa pääsemättä vähääkään eteenpäin. Kylmiä puuskia huokui heitä vastaan aivan kuin olisi joku keveästi pyyhkäissyt heitä kädellä, taikka kuin jostakin näkymättömästä kidasta olisi läähätyksiä tullut. Valkeita lakanoita haamoitti esiin ja kätkeytyivät taas pilarien ja muurin reunojen taakse; ylhäällä ja ympärillä holvien alla kuului kuin tukahutettuja siiven räpytyksiä. Kalvakka lyhdyn valo heijasti epävarmana kauas penkkirivien ylitse ja muodosti pitkiä levottomia varjoja, jotka siirtyivät paikasta toiseen ja pakenivat ja yhtyivät viimein tuohon suureen pimeyteen seinien luona. Vihdoinkin he pääsivät alttarille saakka. Bård veti syvän ja kevennetyn huokauksen. Nyt he olivat perillä. Tällä pyhällä paikalla varmaankin oli turvassa, erinomattainkin kun pappi oli mukana. Pappi sytytti kynttilät alttarilla ja käski Bårdin lankeamaan polvilleen alttarin eteen. Bård teki niin; papin nuttu puolittain peitti hänet. Pappi kääntyi alttarista ja löi kädellään suuren kehän ympärilleen ilmaan, teki ristin merkin joka haaralle ja alkoi sitten rukoilla. Ensin hän rukoili Jumalaa antamaan anteeksi, että toi alttarin eteen niin syntisen miehen, joka koko elämänsä iän oli elänyt ilman kuritusta ja uskoa; "mutta nyt hän on nöyrtynyt ja antanut itsensä sinun valtaasi ja etsii täällä sinun armoasi; sentähden rukoilen nyt hänen puolestaan ja pyydän, että äärettömästä armostasi pelastaisit hänet siitä suuresta hädästä, jossa hän nyt on, sekä olisit meidän molempain luona tällä hetkellä ja pelastaisit meidät molemmat perkeleen vallasta ja pahoista juonista." Ja hän rukoili kauan ja kauniisti, rukoili, siunasi ja julisti rauhaa.
Bårdille jok' ainoa sana teki hyvää. Hän melkein rukoili mukana. "Pam —!" kuului hiljaa ja vienosti ylhäältä tornista; se oli kello, joka löi; Bård otti sen kuin vastauksena Jumalalta. Mutta kohta sen jälkeen tornin luukussa kauheasti ulvoi aivan kuin ivalla. Ja myrsky yltyi, kirkossa humisi ja seinään kuului epävarmaa nakutusta. Pappi otti kirjan ja alkoi lukea. Se epäilemättä oli musta kirja, sillä Bård ei siitä ymmärtänyt sanaakaan. Mutta se teki hänelle kuitenkin niin hyvää. Se kuului niin voimakkaalta; varmaankin se säikähyttäisi paholaista. Mutta kun aikaa kului, rupesi papin ääni vapisemaan. Varmaankin oli hetki pian käsissä. Bård painautui mahdollisemman likelle alttaria. "Pam — pam!" sävelteli taaskin tornissa; mutta myrsky pauhasi niin että sitä tuskin kuului. Oli aivan kuin hyvät ja pahat henget olisivat keskenään taistelleet. "Lue nyt isämeidän", kuiskasi pappi. "Pahin kamppaus alkaa!" Silloin rupesi Bårdia peloittamaan. Hän luki hiljaa itsekseen; mutta ei se käynyt; sillä hän luki hullusti. Alkoi taas uudelleen, mutta sekautui viidennessä rukouksessa. Kuinka siellä ulkona pauhasi Ja ken se oli, joka seiniin löi? Entä tuo outo suhina ja jupina heidän takanaan? Ehkä ne olivat pikkupirut, jotka odottivat häntä telmimään kanssaan tänä iltana. Ne istuivat kaukana siellä heidän takanaan riveissä tuolien selkälaudoilla, kuin pöllöt ja kissat; hän luuli näkevänsä heidän palavat silmänsä, jotka pimeässä hehkuivat keltaisessa tulessa. Huone oli täynnä noitia jotka väijyivät ja odottivat, jotka teroittivat kynsiään ja purivat selkäänsä; ne odottivat! ne olivat varuillaan! Hän luki uudelleen isä meidän, eikä tiennyt menikö se oikein vai väärin. Ja pappi messusi lakkaamatta, että vinkui ja äänet suikalehtivat pelokkaina kirkkoa pitkin, tapasivat seinän ja singahtivat takaisin.
Uh, sitä ryskettä! Olikohan paholainen, joka tuli ylös lattian läpi? Haisipa jo tulikivelle ja palaneelle… Bård löi molemmat kädet alttariin kiinni. Kummallista! Tuntui juuri kuin olisi kirkko vajonnut; vajonnut maan alle. Ei; kohdallaan se vielä oli. Ei, kyllä vajosi. Irtaantui perustuksista, heilui, ajelehti, aivan kuin laiva merellä… "Pam!" kuului kumisten ja valittaen kaukaa vuorten takaa; "pam! pam!" "Nyt olkoon Jumala kansamme", sanoi pappi. Hän otti messupuvun päälleen ja teki ilmassa ristin-merkin. "Rukoile Jumalaa antamaan syntisi anteeksi, sillä nyt ne tulevat sinua enin painamaan", sanoi hän. Ja Bård rukoili. Pappi otti kalkin käteensä ja piti sitä edessään; sitten alkoi hän vapisevalla äänellä laulaa Jesuksesta Kristuksesta, joka ajoi ulos perkeleitä ja antoi niiden sikolaumassa rynnäistä alas Genesaretin järveen. Bård ajatteli kauhistuksella syntejään, ensimmäisestä alkaen, kun hän kadulla leikki tyttöjen kanssa morsiusparia ja tappeli poikain kanssa sekä harjoitti vallattomuutta kulkevia kohtaan, aina näihin viimeisiin, kun hän merellä purjehti ja oli raivokas peto, löi ihmisiä mäsäksi, joi ja vietteli nuoria tyttöjä… Heidän voivotuksensa ja valituksensa nyt kenties kaikuivat taivaassa kovemmin kuin hänen rukouksensa.
Kirkon läpi kävi jymähdys, ikäänkuin raskaasta putoamisesta. Bård kavahti ylös, ja tarttui niin lujasti alttariin, että sormien nenissä kirvelteli: "nyt hän tulee!" Rytisi ja paukkui, tärisi ja ritisi; hän tunsi selvään, ettei kirkko seisonut enää perustuksillaan… Ja lattiassa hänen allaan ja seinissä ylt' ympäri raastivat kynnet; ruumiit alhaalla holveissa jymähtelivät raskaasti kirstujen kansiin; ne odottivat vieraita! Bård otti papin nutusta kiinni, mieletönnä kauhusta. Huone pimeni, kynttilät paloivat sinertävässä ja keltaisessa liekissä; nyt alkoi kirkko täristä, lehtereissä kuiskailtiin ja suhistiin; suuri valaskala, tulisilmäinen, kelloitti kuorinoven edessä ja aukasi kitansa nielläkseen häntä; se oli paholainen! Se oli paholainen! hän kasvoi kasvamistaan ja rumeni rumenemistaan; hänellä oli pitkät käsivarret, jotka ryömivät ja venyivät lattiaa pitkin aina likemmäksi ja likemmäksi kurottaen kiinni hänen jalkoihinsa; huoneessa kolisi ja jymisi juuri kuin kirstun kantta olisi kiinni naulattu… "Pakene pois sinä paha henki!" huusi pappi kuoleman tuskassa, "tämä mies on antanut itsensä Jumalan haltuun!" —
Hirveä huuto kuului ja kiirehtäviä, epävarmoja askeleita. "Minä tahdon! — minä tahdon olla hänen luonaan! Minut paholainen ottakoon, ei häntä!" huudettiin siellä ja kaksi naista tunkeutui alttarin luokse. Toinen oli Gunhild, kamalan näköisenä, ontot posket sinertävinä ja tukka suortuvissa veristävillä silmillä; toinen oli Anna, kalpeana kuin kuollut. Papin-kasvot jäykistyivät ja silmät pistivät esiin, kuin kaksi tulikeihästä; hän kuroitti kalkkia ja kirjaa heitä kohden, siunasi ja kirosi niin että ilma heidän ympärillään musteni; "pois paetkaa te perkeleet naisen hahmossa!" Eikä he päässeet tulemaan Bårdin luokse. Silloin vaipui Gunhild maahan, kaatui puoleksi taaksepäin ja nojasi raskaasti Annaan. Mutta Anna ei jaksanut enää. Hän laski hänet varovasti maahan, vaipui itse polvilleen hänen viereensä ja alkoi lukea isä meidän, — puoleksi houreissaan, mutta myöskin näyttääkseen papille, että he olivat ihmisiä, eivätkä noitia. Silloin jäi pappi neuvottomana seisomaan. Hän ihastui ja ihmetteli samalla. Kun Anna tuli kolmanteen rukoukseen, alkoi kello lyödä kahtatoista. Ja samalla kuin isämeidän päättyi, kumisi viimeinen lyönti. Keskiyö oli ohitse. Pappi huokasi syvään, nojautui vavisten alttaripöytään ja pyyhki hikeä otsaltaan. "Pelastettu!" sanoi hän. Bård ryömi polvillaan esiin ja puristi hänen käsiään —: "Kiitos! Jumala sinua ijankaikkisesti tästä siunatkoon."
Gunhild vavahti ja suoristi itsensä: "Pelastettu —?" kuiskasi hän.
"Jumalalle olkoon kiitos ja kunnia…" Hän kaatui raskaasti taaksepäin.
Kun Bård häntä lähestyi, oli hän päättänyt. —
Molemmat nuoret kumartuivat polvillaan hänen ylitsensä. Pappi seisoi takana näyttäen valkeata. Ja hän sanoi: "Saiko äiti nyt antaa sielunsa lapsen edestä? Sitä emme tiedä. Mutta Jumalan tuomiot ovat kaikki oikeat; Hänelle olkoon kiitos ja kunnia. Amen."
Loppu.