Täällä kuleskeli hän vuosi sitten ylevänä ja onnellisena luullen kaikki voittaneensa. Hän oli silloin ikäänkuin uusi ihminen; hän rakasti kaikkia asioita eikä hänessä ollut mitään pahuutta. Valittuansa kohtaan oli hän rehellinen kulta; kaikesta sydämmestään oli hän rakastanut sulhoaan eikä hän ollut pitänyt mitään edes hänen vertaisenaan sitä vähemmin kalliimpana häntä. Koko elämällään oli hän tahtonut maksaa sulholleen sen, että tämä häntä rakasti ja ilostutti. Eikö se ollut oikein? Oliko se niin paha synti, että tuolla vanhalla juonikkaalla ukolla kotona oli sen vuoksi oikeus ajaa tytön metsään? Jos se olisi ollut herra Jörgen, niin ei ukko olisi virkannut sanaakaan … mutta Bård oli yhtä hyvä kuin herra Jörgen.
Ei, sepä hän ei ole. Vouti oli oikeassa, moukka on aina moukka, josko hän sitte muutenkaan oli niin hyvä. Koska Gunhilda oli heittäynyt kyllin alhaiseksi rakastamaan moista petturia, niin saa hän myöskin itse karvastella sitä. Nyt huomasi hän kaikki. Bård ei ollutkaan koskaan häntä rakastanut. Tuommoiset ihmiset eivät voi rakastaa. Hän oli pitänyt Gunhildaa huvinaan, tehnyt pilaa hänestä, mutta oikeastaan olikin hän ajatellut Signeä. Oi, mitä hävyttömyyttä ja vehkeilyä, oi, mitä tunnotonta ilveilyä! Miten häpeällisesti ja ilettävästi hän olikaan pettänyt, miten synnillisesti ja kunniattomasti hän olikaan tahrannut neidon nuoruutta ja kunniallista lemmellisyyttä! Hirveä kaiho kuohui hänessä. Hän lasketteli Bård'ille haukkumanimiä, niin rumia, ett'ei hän itsekään tietänyt mistä hän niitä tempoi, hän kirosi häntä, toivotti hänelle kaikkea pahaa, mitä vaan ymmärsi ja pyysi, että tulkoon Signe vielä kerran yhtä onnettomaksi, kuin hän itse nyt tunsi olevansa. Hän tulistui niin, että hän oikein säti. Se mitä häneltä oli poistunut, on liian paljon ja se kohtalo, jota kohden hän nyt kulkee, on kovin surkea. Verensä kiehui ikävästä; hän hehkui koston-halusta, raa'sta ja tulisesta harmista; tuo peto oli ryöstänyt häneltä kaikki mitä hän omi ja sitten karkoittanut hänen metsään; heidän mielestään on samantekevä, putosi hän koskeen tai syvänteeseen. Oi, jospa ihminen olisi mies ja voisi kostaa! jospa löytäisi vuoren rotkon, saisi rajuja miehiä kokoon, ja niin sitten yön pimeydessä pääsisi hävittämään seutua ja murhalla ja poltolla! Ja hänen tarvitsikin kostaa. Se, mitä he ovat tehneet hänelle, ei saa jäädä niin, kuin se olisi tehty metsän kukalle. Suvaitsiko hän nuoren elämänsä noin sorrettavan ja menetettävän, pitäisikö hänen taipua ottamaan kaikki vaan hyvänä… Hän aikoo nauttia rivakkaa nuoruuttaan. Ja jos hän ei saa sitä päinsä käymään jo ajattelemallansa suunnalla — niin tekee hän sen vielä jollakin pahemmalla tavalla! Nyt on hän napaa eikä hänen tarvitse enää kenestäkään huolia eikä ketään pelätä; he saavat vielä nähdä, että tyttöä ei niin hevin masennetakaan, ja ett'ei hän anna elämäänsä alttiiksi heidän tähtensä; ja niin totta kuin Jumala taivaassa on, saavat he vielä katua sitä, mitä ovat tehneet. Viimeisellä elon-hetkellään karvastelevat he vielä hänen tähtensä ja tuomiopäivänä saavat he hänestä vastata. Gunhilda kavahti seisoalleen kuutamossa ikäänkuin nuori naaras-jalopeura, voimakkaana, muhkeana ja tavattoman kauniina, pudistaen päätänsä ja koko vartaloansakin vimmastuneena siitä, ett'ei hän ole ollut varovaisempi. Ja hän painoi kätensä rintaansa vastaan vannoen, että tästä hetkestä lähtien elää hän raivoisasti, niin rajusti, että he vaalenevat sitä kuullessaan, niin uhka-hurjasti, että he saavat katua itsensä mielipuoliksi, samoin kuin hän itse tänä yönä oli vähältä menettää mielensä. Mitään ei hän ota varoakseen enempää, kuin eivät hekään ole vähääkään välittäneet menettelyssään hänen suhteensa; kunniattomasti ja syntisesti, aikoo hän kulkea elämässään eteenpäin, koskapa kerran hekin ovat kunnian ja kaiken hyvän häneltä ryöstäneet; ja vihdoin viimein — vielä kerran palaa hän takaisin kotiinsa, äveriäänä ja mahtavana kuin kuningatar ja on naimisissa soreimman kanssa mitä maailmassa on.
Hän yritti rukoilemaan apua taivaan ja maan Herralta, vaan ei voinut; hänen mieleensä juolahti samassa, että paholaisenhan puoleen tämmöisessä pulassa oli käännyttävä. Niin varmaankin! — paholainen! Ja Gunhilda nauroi kuin vuori-peikko niin, että nuo sumuiset tunturit kaikuivat surullisesti. Paholaisessa on voimaa ja halua auttamaan häntä! Eikös hänen äitinsä ole ollut noita-akka? ja eikö Gunhildaa itseäänkin ole pidetty loitsiana? Hah, hah! Paholaisessa on miestä auttamaan! Hän kotonaan, hän, tuo Bård-raukka — Bård olkoon syypää; vastatkoon hän syyllisyydestään tuomiopäivänä, sen hän on ansainnut! — Onko hän pois taidolta? Sama se; mutta on hän kuitenkin moisia pettäjiään viisaampi. Tätä eivät he kai ole koskaan arvanneet ajatellakaan; he ehkä luulevat hänen menneen virtaan tahi lähteneen mieron-tielle taikka ruvenneen palvelemaan ruokansa edestä kunniallisia ihmisiä … niin, senpä he näkevät! he tulevat huomaamaan, että hän ei olekaan turhan-vuoksi rouva Margareetan tytär…
Uudelleen tunsi hän tuon kummallisen, levottoman liikunnon sydämmensä alla. Ja hän käänsi koko raivoisan vihansa tuota viatonta kohtaan, jonka hän itse on synnyttävä. Hänen lapsensa! syy kaikkeen siihen, mitä hän sai kärsiä! Silloin muisti hän satuja miehestä, joka sai paholaiselta avun ja siitä kiitollisena lupasi sille lapsensa, joka ei vielä ollut syntynytkään. Rajut, kammoittavat ajatukset valtasivat Gunhildan. Niin se pitää olemankin! Bård'in lapsi on luovutettava helvetin valtaan. Olkoon se hänelle kostoksi! Lapselle se taas on saman tekevä! avioton äpärä se kaikissa tapauksissa kuitenkin on, eikä se kumminkaan pääse taivaan-valtakuntaan… Hän tempasi neulan povivaatteestaan ja pisti sillä syvälle pikkusormiinsa, otti esille virsikirjan ja repäisi irti sen alkukannelta tyhjän lehden, missä oli kirjoitettuna hänen nimensä sekä vuosiluku, jona hän oli syntynyt tähän syntiseen maailmaan … hän vapisi, naurahteli ja laskihe istumaan sekä otti hienon korren ja kirjoittaa töhri venkuraisilla, epäselvillä kirjaimilla:
"Minä annan sinulle, Lucifer, esikoiseni, silloin kun hän on 18-vuotias, jos sinä autat minua pyrintöjeni perille.
Gunhilda Niilontytär."
Pitemmältä ei hän mietiskellyt, hän vaan nauroi outoa nauruaan, käveli sitten kirkon luokse, myttysi paperin kierteelle ja pisti sen sitten kirkon oven alle. Nyt on tehty mit' on tehty; nyt oli hän saanut kostaa. Miten Bård vaivautuukaan saatuaan tämän tietää. Miten se häntä karvastelleekaan! Gunhildalle on tuo saman tekevä, mutta — oma sikiönsä —! Kammottavat ajatukset häilyivät ja seuloivat hänen mielessään, sairas kun hän oli; hän kuuli teeskenneltyjä nauruja ja kummallisia huutoja ylt'ympärinsä mä'iltä ja metsistä; kalmiston kuolleita nousi haudoistaan pitkissä lakanoissaan liehuen ja huojuen sekä mumisten kalmistuneilla leukaluillaan. Hän potkasi huimeaan ja taukoamattomaan juoksuun, pötki kuin hengen edestä kiveltä kivelle, puulta puulle ja valkoinen kummajais-parvi haamuili hänen perässään viuhutellen ja viittoen…
II.
Bård Bård'inpoika oli tuon pienokais-raukan nimi, joka jo ennen syntymistään oli paholaiselle luvattu. Gunhilda itse oli pannut pojalle tälläisen nimen. Hänellä oli, näet sen, ollut omituiset ajatuksensa asiasta.
Bård Bård'inpoika kasvoi eräällä kaupungin kulmanteella ilman isää ja ilman äitiä. Häntä hoiti ja kasvatteli muuan mummu, jota sanottiin Juditha-äidiksi ja poika, kun kuuli muidenkin hänen hoitajaansa nimittävän äidiksi, alkoi hän todellakin sanoa häntä äidikseen. "Mutta oikea äitisi, poika-parka, en minä ole", sanoi hän usein pojalle, josta tämä rupesi vähitellen ihmettelemään: mikä eroitus mahtanee olla oikean tai nimitetyn äidin välillä. "Sinun oikea äitisi on toisellaista säätyä, hän," puheli Juditha-äiti, "sillä kaikkina aikoina on ollut eroitetusta 'parempien' ja 'huonompien' ihmisten välillä, näetkös. Äitisi ei ole tällainen vanha ruma ämmä kuin minä ja moni muu; hän on kaunis, hän, ja melkein yhtä nuori kuin Ingrid mutta vielä paljoa ihanampi — niin herttaisen kaunis, että hän näkönsä vuoksi olisi hyvin paikallaan vaikka prinsessaksi. Mutta nyt on hän somuuksineen ihanuuksineen missä olleekaan, tässä avarassa maailmassa, näetkös; kukaties hän kohtaa kuleskellessaan jonkun prinssin ja silloin sinäkin tulet prinssiksi, sinä pieni poika-putikka ymmärrätkö tätä? Mitä?" — Ei; tuo pieni poika-poloinen ei käsittänyt tätä. Mutta hän mietti kuitenkin yhä enemmän tuota asiaa sen mukaan kuin hän kasvoi ja miehistyikin.