Mutta pihalla seisoi Gunhilda Niilon tytär viluisena. Aika venyi niin hirveän pitkäksi. Mutta ketään ei tullut ulos. Hän odotti ja odotti, hän kuuli kyllä kävelyjä, vaan eihän se auttanut; hän kuunteli kuuntelemistaan, hän toivoi ja pyysi; tuntui ikäänkuin verensä olisi surusta ja ikävästä vuotanut. Mutta ei; ketään ei tullut. Sitä ei hän uskaltanut ajatellakaan, että Bård olisi hänen pettänyt, sillä kun tämä ajatus vaan johtui hänen mieleensä, rupesi hänen päänsä raskaasti humisemaan … ei! pois semmoinen ajatus; pois. Bård ei ole sellainen. Hän on hyvä, uskollinen, rehellinen ja Herra kaikkisäätävä on laupias ja armahtavainen; semmoista ei siis voi maan päällä tapahtua. Sch! joku tulee … Bård! se täytyy olla Bård — ja — noin raskain, kolkkivin askelin! Hirveä ajatus synkistytti Gunhildan mieltä. — Sitten aukeni ovi ja raaka, karkea ääni huusi.
"Onko täällä ketään?"
Herra Taivaan Jumala, tuo on nyt se vanhus; se pelätti iso-isä, joka nuorempana oli kerran voudinkin karkoittanut.
Nyt ymmärsi Gunhilda kaikki. Ukko, joka kerran oli karkoittanut voudin, ajaa nyt tietysti voudin tyttärenkin matkoihinsa. Bård ei suvaitse näkevänsäkään vanhaa kultaansa; hän on kavala ja peloissaan kuten petturi ainakin ja nyt hän varmaankin aikoo päästä erilleen; hän aikoo päästä Gunhildasta. Ja Gunhilda henkäisi huokaavasti, sillä kaikki tuntui hänestä nyt niin tyhjältä. Purot rupesivat solisemaan ja kohisemaan harjulla. "Minä tahtoisin puhutella Bård'ia", sanoi hän.
"Bård on lähettänyt minut sijassaan. Hän arvelee varmaankin, että minuun eivät pysty mitkään taikatemput eikä tenhovoimat, — jos mitä aikonetkin!"
Gunhilda ei käsittänyt hänen sanojaan. Taika-temppuja? Tenhovoimia! Vihdoin sai hän sanotuksi: "Sanokaa, että minä saisin puhutella häntä — viimeisen kerran."
"Vai niin? Tahtoisit, muka, sanoa: 'hyvästi'. Sitä ei tarvitse. Sopiihan minun sanoa terveisiä Bård'ilta ja mainita, että hänellä on niin kiirettä häitä puuhatessaan, ett'ei hänellä ole enää aikaa juoksennella hullutuksia voudin tyttären ja noita-temppujen perässä."
Nyt ei Gunhilda enää jaksanut enempää. Hän käänsi äkkiä selkänsä ja läksi tiehensä. Nyt ymmärsi hän asian oikean laidan; nyt oivalsi hän sen. Täällä ei ole enää mitään tekemistä, — ainoastaan paeta, paeta…
Hän ei ollenkaan tietänyt, miten hän menikään. Tiensä oli umpimähkäinen, epätasainen ja kaita; usein luiskahteli hän kyllä, mutta ei kuitenkaan kompastunut; menonsa oli enemmän kiitämistä, kuin kävelemistä. Tiheä metsä kohoui kaikkialla; tulvivia puroja virtasi pauhaten ja kohisten harjanteilta ja ne tahtoivat paikoin katkaista häneltä tien; mutta Gunhilda ei välittänyt tiestä eikä polusta; sillä nyt sai kaikki olla miten tahansa. Hän ei tietänyt, minne mennä. Mutta kauas, kauas hän vaan halusi. Hiki valui noilta vaaleilta poskilta ja utuinen kevät-tuuli vilpastutti hänen kuumaa otsaansa. Viimein nousi kuu ja taivas selkeni. Yö oli valkoinen mutta hämärän kalpea ja kylmä; kaikista rotkoista, minne vaan katsoi, kohousi kummittelevia haamuja viittoen ja heiluen, ja purojen solina kohisi kaikkialla ympäri — humisi, kohisi … vaan hän ei pelännyt. — Tuolla loitolla hämärtää kirkko. Vanha punertava kirkko, vinokas ja ruma kuin karjanlato. Mutta tuo kirkko saattoi heti Gunhildan muistamaan kaikkea sitä onnea ja iloa, joka hänellä ennen oli ollut ja joka nyt oli kadonnut. Hän muisti tuon ensimmäisen sunnuntain mennyt vuonna; hänen mieleensä tuli niin monta sen jälkeen ollutta onnellista hetkeä. Silloin koski kaikki tämä häneen niin surullisesti, niin voimakkaasti, että hän heittäytyi maahan ja itki. Tämä oli kovaa ja katkeraa itkua; mutta, se ei kestänyt kauan.
Hän oli nyt kyllä lannistettu, vaan ei murtunut. Hänen nuori, vapaasti kehittynyt luontonsa rupesi tuon viemistyksen perästä nousemaan. Ajatukset — harmilliset ja kolkot ajatukset — juohtuivat hänen mieleensä; ne häikensivät itkun ja tekivät mielen vilppaaksi ja pään kylmäksi. Minkä tähden oleilee hän nyt täällä, yksinäisenä ja auttamattomana, kaikista eroitettuna — hän, joka ei ollut niin nuori ja iloinen?