Gunhilda pelkäsi vielä pahempaakin. Mutta vanhus vaikeni. Vihdoin lähti vouti huoneesta ja Gunhilda kuuli hänen raskaat, epävarmat ja kummallisen verkkaiset askeleensa. Hän kuunteli kuuntelemistaan, pidätti nyyhkytyksensä ja kuuhoili … minne isänsä aikoi mennä. Mitä ajatteli hän? Menikö hän ulos hakemaan asetta? … kuolettava, ajua ahdistava tuska poltti Gunhildaa. Hän juoksi pihalle ja tahtoi lymytä piiloon, mutta ei tuntenut turvaa missään; hän kiitihe edes-takaisin värisevänä, vimmastuneena ja peloissaan niin, että tuskin eteensäkään näki. Tuolta tulee vanhus. Tyttö vaipui surkeasti kirkuen polvilleen ja kuroitti vapisevat kätensä siten sekä suojellakseen itseään että osoittautuakseen nöyränä, rukoilevaisena syntisenä. Vanhus ei voinut olla osaksi säälimättä häntä, kun hän säikähtyneenä ja auttamattomana vaikeroitsi tuossa; mutta tämä ei kuulunut asiaan. Vouti seisahtui ja alkoi puhua tyttärelleen niin tyynimielisesti ja niin jäykästi, että tämä heti selvisi oikealle tajulleen ja häpesi liiallista arkamaisuuttaan. "Olisitpa kyllä kuoleman ansainnut," sanoi vouti, "mutta en minä ainakaan sinua surmaa. Minulla ei ole enää mitään kanssas tekemistä. Tässä on äidin-perintösi, ota se ja mene menojasi äläkä koskaan enää tule silmieni eteen. Moista naisväkeä ei vouti, Niilo Pedersen, suvaitse talossaan, ja näillä rahoilla saat itse elantosi hankkia. Hyvästi!"

Tämän sanottuaan kääntyi vouti ja lähti pois. Gunhilda kuuli enää jytkävän astunnan loitolla eräästä käytävästä, muuan ovi kävi, ja sitten oli kaikki hiljaa.

Näin kului hetkinen ennenkuin Gunhilda uskalsi edes liikahtaakaan; vihdoin koetti hän josko hänellä olisi enää voimiakaan liikkua, ja niin hapuroihe hän seisoalleen. Tästä horjuihe Gunhilda takaisin kamariinsa, rupesi käärimään vaatteitaan mokioon, haeskeli arkkusestaan kultakoristeensa ja hopeahelunsa, jotka nekin olivat perintöä äidiltään, pisti varovasti virsikirjan poveensa, suori ja palmikoitsi hiuksensa ja puki itsensä. Hän oli aivan kuin huumeessa; koko tuo touhunsa kävi niin verkallisesti ja niin juhlallisestikin, että hänen olisi luullut valmistautuvan viimeiselle matkalleen. Ja niin kalpeakin oli hän, kuin todellakin olisi ollut hautaan saatettava. Jos kuka tahansa sitten vähän ajan päästä olisi nähnyt, kun muuan nainen mokio kädessä hiljaa ja huolestuneen näköisenä hiipi talon pihasta ulos, niin ei hän millään ehdolla olisi voinut aavistaakaan, että tuo on sama tyttö-hempukka, joka täällä vielä pari päivää sitten heiskalehti ja juoksenteli keveänä ja rajuna kuin naaras-hirvi metsässä. Vanha palveliatar katsoa tähysteli kyökin ovesta ja huusi meniää takaisin, vaan vastausta ei kuulunut.

Gunhilda poistui yhä loitommalle, vaikka matka kuluikin aivan hiljalleen ja vitkallisesti. Päästyään edemmäksi metsän syrjään, istahti hän muutamalle kivelle, silmäillen vielä sinne päin, mistä äsken oli niin omituisella tavalla lähtenyt, ja ajatellen: tuolla on se talo, joka on ollut hänen kotinsa. Siellä on asunut ja asuu vieläkin hänen isänsä, siellä ovat muistot hänen äiti-vainajastaan ja siellä oli hän isoisena elellyt kahdeksantoista lapsuutensa ja nuoruutensa herttaista vuotta. Tuolla kohouu se metsä, mistä hän oli noutanut kukkasia ja marjoja ja jossa oli laulellut rattoisia laulujaan, silmäillyt ihanaa seutua sekä lempinyt ja ajatellut niin suloisia mielikuvaelmiaan. Nyt laskihe päivä mailleen, hämärä ja pimeys verhosi ja peitti maisemat. Hänen täytyi lähteä täältä. Heti nousikin hän vilusta väristen ja lähti matkalle, joka vei nyt Neset'iin.

Ilta oli jo kun hän sinne pääsi, pimeä ja märkä ilta; tämä oli kevätpuolella ja kuu ei ollut vielä noussut. Pilvien välitse päilähteli pitkissä juovissa sininen taivas muutamine vaaleine tähtineen, jotka kiiluivat niin salaperäisesti tuolta äärettömältä avaruudesta. Gunhilda oli viluinen ja väsyksissä. Kohtalonsa painoi häntä raskaana taakkana; hänellä ei ollut voimia omatakeisuudeksensakaan eikä hän osannut selvittää edes omia ajatuksiaan: Kauan seisoi hän pihalla sykkivällä sydämmellä odottaen, että joku tulisi ulos; sillä tupaan ei hän uskaltanut mennä. Ainoastaan yksi asia oli hänen tärkein toivonsa, nimittäin se, että hän nyt vaan tapaisi Bård'in. Ajatellessaan tätä, tuntui hänestä ikäänkuin valkeus olisi koittanut, ja toivon lämmin lohdutus tuikki hänen sydämmensä syvimmästä pohjukasta. Jospa vaan saisi tuntea hänen vakavan kättelemisensä ja nähdä hänen levolliset ja lempeät silmänsä hohtavan kuin auringon loisteen … niin kyllä… Jospa nyt Bård vaan hyvisi häntä. Sitä ei hän vast'edeskään katuisi. Gunhilda rakastaisi häntä lakkaamatta ja kaikki entiset hullutuksensakin olisi hän sovittava. Silloin saisi Gunhilda tuhlatun kunniansa takaisin, jonka rikoksen sitten kaikki, voudista ruveten, antaisivat hänelle anteeksi.

Mutta vanhuksia hän pelkäsi. Nämä röykkeät, juromaiset rahvas-ihmiset olivat kaikkia muita pahempia ja kovempia kuin kutkaan muut ihmiset koko paikkakunnalla; olipa talon iso-isä kerran ollut voudin karkoitus-retkelläkin… Hänessä kytee viha ja kaiho tämmöisiä sääty-henkilöitä vastaan ja hän ei ollut semmoinen kuin heidän tyttönsä ovat. Ja nyt ei hän enää ollut edes rikaskaan. Ennen olivat rahat hänen toivoansa elähyttäneet, sillä hän tiesi talonpoikain mielistyvän rahoista; mutta nyt oli hän kerrassaan Signeä köyhempi: nyt kysytään vaan Bård'in lujamielisyyttä. Mutta jollei mitkään muut neuvot auta, niin lähteehän Bård hänen mukaansa. Seuranneehan hän Gunhildaa vaikka jo tänä iltana yli tunturien ja harjujen, halki metsien ja erämaiden, ja jos lemmittynsä väsyisi, niin kantaa hän häntä, jos hän joutuisi unen helmoihin, niin Bård kumminkin valvoo … oi, hän tunsi pojan, hän takasi sulhonsa; mitään siis ei ollut vielä kadotettu.

Mutta pitkäksi kävi aika ja vilukin tuli tuossa pihalla seisoessa ja hän oli päälliseksi vielä niin väsyksissä. Kunpa toki tohtisi mennä tupaan! Ei; hänen täytyi pyrkiä; henkensä edestä täytyi koettaa eikä pelätä. Uskaltaa pitää saavuttaakseen voiton. Hän meni oven taakse; kätensä vapisivat ja sydämmensä sykki. Mutta nyt kuului kävely. Hän säpsähti ja sivahti syrjään; kukahan se oli? Jumala suokoon loppumattomassa armossaan, että se olisi Bård. Mutta ei; se oli vaan eräs talon renki.

Hänen täytyi uskaltaa; niinpä astuikin hän esiin; meni melkein vastapäätä häntä ja sanoi: "hyvää iltaa." — "Hyvää iltaa", vastata venytteli renki ja tirkisti lumeen, "onko näin myöhällä vielä vieraitakin liikkeellä?" — "Onpa kyllä … onko Bård kotona?" — "Eiköhän se ole." — Bård? Pojan mieleen näytti muistuvan jotakin! hän läheni Gunhildaa ja tirkisti yhä tarkemmin ja tarkemmin häneen. "Kuinka jaksatte … ettehän vaan ole Gunhilda Niilon tytär?" — Gunhilda huomasi hänen siunailevan ja aikoi vetäytyä syrjään. "Olen kyllä", vastasi hän, "mutta … oi, pyydä Bård'ia tulemaan ulos. Minun täytyy puhua hänen kanssaan, kahteen käteen puhutella häntä. Tee, mitä pyysin, niin olet kiltti!" Poika vetäytyi yhä edemmäksi ja edemmäksi hänestä. "No niin, sehän kohtuullista", virkkoi renki, "mutta … täällä on vieraita tänä iltana." "Vai niin." — "Lid'in pojat ovat nyt Bård'in luona." Gunhilda tunsi pahan piston mielessään. "Lid'in pojatko?" — "Niin kyllä, Olli ja Asla, Signen veljet, tietääkseni." — Gunhilda oli mielestään vähältä maahan masentua. "Pyydä Bård'in tulemaan ulos!" sanoi hän niin rukoilevalla äänellä, että renki-poikaa kummastutti ja hän siis arveli: paras on täyttää hänen pyyntönsä. Poika meni puoleksi viivyttelevällä kiireellä tupaan. Ovi sulkeutui hänen peräänsä ja niin jäi Gunhilda oven taakse.

* * * * *

Bård oli taas viime aikoina ajatellut yhä enemmän ja enemmän Signe'ä. Häntäpä oikeastaan Bård olikin kauimmin rakastanut ja häneenpä oli hänellä enimmän luottamustakin. Ja vanhukset olivat siis oikeassa: Signe sopii hänelle, vaan tuo toinen ei! Mutta enimmän oli tässä suhteessa kumminkin häiriötä tehnyt pitäjäässä levinnyt huhu, että Gunhilda Niilon tytär on muka oppinut äidiltään "kuumat" konstit. Mistä huhu oli alkuun tullut, sitä ei tietänyt kukaan muu kuin Bård; hän, näet sen, tiesi tämän lähteneen Lid'istä Signen alkuun panemana. Sillä Signe oli kertonut veljilleen, mitä kummaa hän luuli nähneensä sunnuntaina kirkossa ja veljekset taas olivat kertoneet sen Bård'ille. Ja kun Bård sai kuulla tämän, putosi kerrassaan peite hänen silmiltään. Nyt tajusi hän kaikki: Gunhilda osaa noitua. Taikatemppujen lumo-voimallahan Gunhilda olikin hänen voittanut ja lemmen-pauloihinsa kietonut; paholaisen tenho-avullahan hän oli vetänyt niin lujasti pojan puoleensa. Ja tämä tuli aivan helposti ymmärrettäväksi. Hän muisti nuo silmät, joilla tyttö kerran viime vuotena hänen miellytti. Niissä oli hehkuvampi voima kuin tavallisella ihmisellä, kamala tenho-veto ja helvetin tuli; noilla silmillään hän poltti pojasta entisen lemmen Signe'en ja herätti hänessä uuden, jumalattonan rakkauden itse puoleensa. Bård oli tullut tenhotuksi. Hän oli ollut hitoilla huumeuksissa. Nyt luopui hän säikähtyneenä kaikesta tästä; rakkaus Gunhildaan muuttui peloksi ja hän tunsi itsensä sydämmestään iloiseksi siitä, että hän oli ajoissa herännyt, ja että hänellä kuitenkin vielä oli Signe. Hän rupesi yhteyteen Lid'in poikien kanssa, jotka viime aikoina yhä enemmän olivat mailakoineet häntä. Ja muuanna iltana oli Bård jo uskaltanut mennä heidän mukanaan Lid'iin. Siellä häntä hyvittiinkin oivallisesti. He olivat ottaneet hänen vastaan vanhana tuttavana ja Signe oli ollut aivan hyvä ja ystävällinen, ei vähintäkään tylyyttä kasvoissa, lempeä ja kiltti, ja sitä paitsi niin ihana ja sorea, varsin hyvällä käytöksellä .. hän ei siis voinut käsittää, miten hän oli ruvennut pitämään Gunhildaa parempana kuin Signeä. Sitten oli Bård saanut olutta, voimakasta hyvää olutta ja niin se solui lopuksi, että hän ja Signe kihlasivat toisensa sillä välipuheella, että häät pidetään keväällä. Tämä oli tapahtunut eilen illalla; siis samana iltana kuin Gunhilda oli sulettuna kamariinsa. Nyt istuivat Lid'in pojat Bård'in ja vanhusten kera Neset'in isossa tuvassa, juoden ja iloiten sekä jutustellen tulevista häistä.