Hän kallisti päätänsä, vaaleni kuin lumi ja heti sen jälkeen hän taas kovin punehtui. Aivan uudet ajatukset valtasivat nyt hänen. Vieno hymyily, puoleksi hämillinen ja puoleksi onnellinen loistihe noilta nuorilta huulilta; rinta sykki raskaasti, ja hän hikoili vesimärkänä. Herra Jumala, kun se kuitenkin on niin… Hän tosin oli sitä toisinaan miettinyt, vaan ajanut heti sellaiset ajatukset tuuleen; sillä moista ei hän tahtonut uskoa… Kuumentava ujous saattoi hänen kumartumaan alas, joka hämillisyys ei kuitenkaan tehnyt häntä onnettomaksi. Niin ajatellen Bård'ia tuli hän yhä ujommaksi ja samalla vieläkin onnellisemmaksi. Jos Bård sen tietäisi! — hymyili hän ihastuneena. Miten iloiseksi hän tulisikaan ja miten hän suosisikaan Gunhildaa. Niin, Kaikkiväkevän kasvoin edessä, nyt on Gunhilda Bård'in oma. Tyttö vapisi istuessaan siellä: tuhannet epäselvät ajatukset seuloivat hänen päässään; tuo nuori hempukka tunsi itsensä sekä masennetuksi että koroitetuksi, sekä nöyryytetyksi että julkeaksi siitä, että hän tiesi olevansa äiti.

Mutta silloin juohtui hänen mieleensä isänsä ja herra Jörgen. Mietteensä kääntyivät toiselle suunnalle. Tuo puhdas, luonnollinen äidintunne, puoleksi neitsyellistä häveliäisyyttä ja puoleksi äidillistä onnellisuutta, muuttui kuihduttavan häveliäisyyden tunteeksi. Nyt oivalsi hän, mitä oli tehnyt. Nyt huomasi hän sen. Hän oli elänyt mitättömien tyttö-retkujen tavalla eikä kunniallisena neitona. Hän oli unhottanut, että se, mikä talonpoikain kesken kyllä käypi laatuun, onkin mitä suurin huonomaineisuus paremmille ihmisille; hän oli aivan häpeissään; kunniallisten ihmisten joukkoon ei hän enää julkene mennä ja vieläpä moukkaväkikin rupeaa häntä pilanaan pitämään… Tuo oli suurempi häpeä, mitä ihminen voipi sietääkään. Tämän tukalan tunteen valtaamana vääntelehti hän kuin sairas ja kyyristeli ikäänkuin olisi tahtonut piiloutua. Tämän perästä ei hän enää julennut katsoa muihin ihmisiin. Hänen täytyy nyt paeta koko seudulta. Hänen täytyy lymyytyä kivien ta'a ja luoliin kuten varkaan; ja itse lapsikin, josta hän oli raskaana, tulee olemaan kunniaton. Mihin hän suunnittaa tiensä? Isänsä olisi ajava hänen pois; jos hän menisi Neset'iin, niin sielläkin nuo vanhukset usuttaisivat koiran hänen kimppuunsa, ja Signe! — Gunhilda hypähti kiukkuisena seisoalleen; — nyt oli Signe voittanut.

Ei maar, Signe ei ole voittava. Olkoot muut asiat miten ovatkaan, mutta Signe ei voita. Gunhilda rupesi tuumimaan jos millekin taholle, mikä paras olisi. Kun hän kaikki oli päänsä ympäri miettinyt, niin ei kuitenkaan ollut ketään, joka mitään tiesi; mutta kaiken kaihonkin takana kuvautui kumminkin Bård hänelle. Bård oli nuori eikä vapaa; mutta nyt tuli hänen kuitenkin auttaa. Eikä hän olekaan pettäjä. Kun Gunhilda menee Bård'in luokse yksinäisenä ja turvatonna ja tämä saa kaikki tietää, niin tottakai Bård ottaa hänen vastaan; kunpa hän sitten lähtisi koko talosta ja tiluksilta lemmittynsä kanssa. Tämä ajatus saattoi hänen uudestaan liikkeelle. Hänen täytyy koettaa sanoa kaikki isälleen. Silloin ei hra Jörgen'istä enää jupakoitaisikaan. Sitten oli Gunhilda menevinään Neset'iin. Bård otti hänen vastaan; mutta jos vanhukset eivät tätä suvaitse, niin lähtee hän morsiammensa mukana jollekin toiselle paikkakunnalle, missä kukaan ei tunne heitä, ja siellä saavat he sitten omin päinsä elellä siksi, kunnes kaikki vanha on unhotettu. Sillä tavoin voi hän kumminkin voittaa. Oli nyt vaan rupeaminen rohkeaksi, puhuakseen isälleen. Ja sen voi Gunhilda kyllä tehdä; hänen täytyykin uskaltaa puhua … kun hän vaan ajattelee Signeä. Gunhilda istui näiden ajatusten ajelehtimana siksi, kunnes hän ei enää jaksanut enempää miettiä. Kun tuo vanha palveliatar aamulla ylösnoustuaan tuli hänen luokseen, nukkui tyttö istuallaan tuolilla.

* * * * *

Gunhilda kapsahti seisoalleen ja katseli ällistyneenä ympärilleen eikä tiennyt, josko hän oli ollut valveillaan, vai untako nähnyt. Heti kohta selvilleen tultuaan punehtui hän ja piileili itsekseen; kukaan ei saanut siis häntä nyt nähdä, parasta oli vaan saada heti kaikki selville ja ratkaistuksi. "Pyytäkää isän tulemaan sisälle," satoi hän. Tyttö käveli ja mietti itsekseen, että jos hän menee nyt jo, niin ei hän olekaan äitinsä kaltainen; eikä isänsäkään kaltainen, lisäsi hän sitten.

Gunhilda rupesi vapisemaan. Hän istui pöydän ääressä pää käsiin nojautuneena pitääkseen itseään kohdallaan; sillä niin säälittävän peloissaan oli hän. Hän koki röyhistellä itseään, mutta tuska ahdisti rintaansa niin, että hänen oli raskas hengittääkin ja hän tunsi mielestään kielensäkin kankistuvan sillä tavalla, että kasvotkin olivat ikäänkuin elottomat ja ryhdittömät. Puhuttavansa laatu näytti hänestä yhä vaikeammalta ja vaikeammalta aina sen mukaan, kun hän aikoi mennä ja mennä sitä isälleen kertomaan. Ja nyt kuului astuskeleminen, jytkävä ja verkallinen jalan kapse. Tulia oli vouti. Gunhilda pelästyi yhä enemmin ja enemmin mitä likemmäksi vouti läheni; ja rykäisi pari kertaa kovasti; tuntui ikäänkuin kurkku olisi kutistunut. Sitten aukeni ovi ja vouti oli paikalla.

Ukko oli levollinen kuten tavallista eikä näyttänyt vähintätäkään kummeksivan sitä, että tytär oli tullut toisiin mietteisiin. "No niin,", sanoi hän, "sinä olet siis muuttanut mielesi? Niinpä minä tiesin kyllä, että sinä et ole niin aivan kehno. Mutta aina ne tekevät tuommoisia mutkia, nuo nuoret… Noh, hyvä. Niin pian kun vaan sanot: 'kylläkin', niin olet sinä vapaa. En ole koskaan ollut kova sinulle. Tahdotko?" Gunhilda painoi kasvonsa käsiään vastaan eikä hiiskunut sanaakaan; mutta vouti kyllä näki miten hän vapisi. "Noh", esitteli vouti, "etkö vastaa mitään?" Gunhilda pelkäsi niin, ett'ei saanut sanaa suustaan. Oi toki, kun tämmöiseen pulaan on ihminen joutunut. Oi jospa maa katalan nielisi! — "Gunhilda!" ärjyi vanhus niin julmasti, että tytär oikein säpsähteli; sitten kumartui tämä alas ja pyrskähti itkuun.

"Vai niin", yrähteli vouti. "Tätäkö varten sinä pyydätytit minun tulemaan? Et kai luule, että minä olen jo ennenkin nähnyt naisväen itkevän? — No niin; jollei sinulla ole mitään muuta sanottavaa minulle, niin olkoon nyt se sinään huomiseen asti. Tahtoni sinä kyllä tiedät." Ja niin kääntyi vouti tavoittaen oven ripaa. Mutta samassa alkoi haikea kirkuminen: "Isä!" mikä ääni kuului itkun voittamalta porinalta. Vouti kääntyi katkeramielisenä takaisin ja hän ei enää tuntenut tuota ääntä, niin kummallinen se oli. "Oletko sinä taidolta pois?" kysyi hän, "eikö sinulla enää ole kieltäkään suussasi. Sinä olet noudattanut liiaksi omaa päätäsi elämäsi varrella, sinä; se on paha se; kun olisin masentanut sinun jo ennemmin, niin olisi se silloin käynyt helpommasti. Näin se nyt käypi. Tahdotko totella vai etkö?"

Näin kova saattoi vouti olla, vaikka kyllä näki, miten tytär kärsi! Gunhilda tunsi vihansa jo taas kiihoittuvan ja sepä antoikin hänelle voimia. Väkinäisellä ponnistuksella hillitsi hän itkuansa ja pelkoansa luottautuen siihen uhkarohkeaan ajatukseen että kävi miten kävi, eihän kumminkaan enempää mene kuin henki. "Minulla ei ole … ei ketään muita kuin hän, joka…" hän henkäisi, "hän joka on sen isä, jota kannan sydämmeni alla." Gunhilda laskihe pöydälle kyynärpäilleen nojaamaan likistäen kasvonsa kättensä väliin; ja nyt oli kaikki sanottu.

Vanha vouti oli ilettävän vaalea. Hän tarttui ovipieleen pysyäksensä pystyssä ja siinä seisoen katsoa tuijotteli hän tytärtään niin peloittavasti, kuin olisi hän ollut kummitus-haamu. "Mitä sinä oikein sanot", kysyi hän vihdoin ja tätä sanoessaan värisi hänen äänensä kamalasti. "Oletko sinä raskaana?" — "Olen," kuiskasi Gunhilda. Nyt kohotti vouti päätään ja heitti ovipielestä irti. "Kuka on tuon sikiösi isä?" kysäsi vouti nyt. Gunhilda henkäisi ja koki niellä pyrkivää valitustaan; nyt oli pula pahin. "Onko se vaan talonpoikainen?" tutkaili vouti taas jääkylmällä äänellä. "On"…