Saadessaan sittemmin päivällä nähdä Gunhildan, joutui herra Jörgen aivan kummastuksiinsa ja kysyi miten nyt mahtaa asiat olla! Hän melkein lempi tyttöä ja sitä paitsi kun tyttö on ainakin hänen henttunsa, kuten hän itse arveli, niin olihan hänellä kyllä oikein jotakin kysyäkin.

Silloin sanoi Gunhilda hänelle kaikki suoraan. Hän, aatelismies kun oli, ei voinut ketään väkisin kosia, kun kerran sai kuulla totuuden. Ja Gunhilda selitti nyt hänelle pitävänsä eräästä toisesta ja olevansa jo tämän kanssa kihloissakin; olipahan hän nyt miten kunniakas aatelinen hyvänsä, niin täytyihän hänen viimeinkin saatuaan tytöltä tämän kuulla, heittää turhat toiveensa ja peruuttaa tytön isän kanssa keskustelemansa välipuheet ja matkustaa tiehensä. Herra Jörgen vaaleni ja pyyteli pyytämistään, mutta Gunhilda oli häntä voimallisempi niin, että miehen täytyi kuin täytyikin luopua hänestä. Silloinpa oli Gunhilda mielestään voittanut ja oli siis nyt entistään iloisempi.

Mutta hetken kuluttua tuli tytön isäkin huoneeseen. Ja silloinkos Gunhilda pelästyi; sillä hän näki nyt vanhuksen olevan vihoissaan. Ukko ei tosin puhunut monta sanaa, mutta hänen harvatkin sanansa olivat nyt entistään vakaampia ja sattuvampia. Olisihan nyt tytön pitänyt osata järkeään käyttää ja ottaa sen miehen, jonka isä ja Jumala hänelle antoivat; sillä muuten hänen olisi tullut tietää, että isä-ukolla on sekä voimia että tahtoakin saada tyttönsä taipumaan. Ukko ei suvainnut itseään pidettävän kaateella omassa talossaan. Eipä Gunhilda ollut koskaan kuullut moisia sanoja, jotka olivat niin voimallisia kuin nämä; ne oikein viilsivät häntä ja ne veivät häneltä sekä rohkeuden että ryhdin. Tyttö taipuu pyytämään: "Älkää olko noin kova! Minä rakastan toista…" Vouti tömisteli ja telmi lattialla. "Aiotko sinä luulotella minua mielikuvituksillasi? Kuka on täällä ollut semmoinen, jonka kanssa sinä olet tuttavuuteen joutanut? Mielinet kai mennä naimisiin jonkun moukan kanssa — kukaties?"

Samassa tuokiossa oivalsi Gunhilda sen, mitä ei ollut vielä koskaan ennen ajatellutkaan, että Neset'in Bård onkin vaan talollissäätyinen. Mutta oikein ajatellen, hän ei olekaan sentään hetikään samallainen, kuin muut moukat — hän on, näet sen, kuin herras-mies muiden säätyläistensä rinnalla; mutta talonpoikainen on hän kuitenkin kaikissa tapauksissa. Ja kun vouti oli nyt selitellyt asian selville, hävetytti tyttöä niin, että hän ujostuksesta oikein kuumeni. Talonpoikainen! Moukkaa oli hän siis rakastanut ja vielä niin suhdattomasti lempinyt… Hän peitti kasvonsa ja tunsi itsensä auttamattomaksi. Vouti ei sanonut nyt tästä sen enempää, vaan muistutti vielä lyhyesti siitä, että tyttärensä nyt miettisi asiaa huomiseksi. Ja niin poistui vouti huoneesta. Gunhilda jäi yksinäisenä seisomaan, niin kummallisesti yksinäisenä, jommoista hän ei ollut milloinkaan tuntenut. Hän peräili ja peräili etenevää isäänsä ja mietiskeli, että hänen mukanaan nyt poistui kaikki, mistä hän oli iloinnut ja mihin hän oli toivonut.

* * * * *

Mutta vähitellen muuttuikin hänen surunsa ja arkamaisuutensa oikein kuohuvaksi vihaksi. Kuka on se, joka tähän on syypää? Herra Jörgen! Aatelismies! Sen elävä, jolla on enemmän nenää kuin mieltä ja suurempi parta kuin ryhti; tuo raukkamainen olento, joka ei edes omin kykyinsä pystynyt kosimaankaan, ja joka tuskin osasi puhuakaan… Hän puri hammasta. Tuo se nyt oli, muka, aatelillinen! Lupaa miehevästi ottaa tytön turviinsa, vaan aikookin pettää hänen, — hän ei ole edes niinkään miehekäs, että pitäisi sanansa … siinä ei hän ole ainakaan torpan poikaa parempi! Mitä hänellä oli tekemistä? Minkätähden tuli hän tänne häkähierimeksi juuri nyt, kun tyttö toisen kanssa tahtoo pysyä lemmen-siteissä? Jos hän luulikin tällä tavoin Gunhildan suosion voittavansa, niin siinäpä hän kumminkin harhaan joutui.

Ja vanhus sitten. Hän ei ollut koskaan ennen piitannut tytöstä, kun nyt tahtoessaan naittaa häntä. "Minulla on omat ajatukseni tästä asiasta", tuumaili hän. Mitä Gunhildalla sitten oli hänen ajatustensa kanssa tekemistä? Hän tahtoi pitää suosittunsa; hän tahtoi pitää sen hyvänänsä maailmassa; vanhuksen mietteet eivät häneen koskeneet. Hän oli hänen isänsä, se on kyllä tosi; mutta kuitenkaan ei Gunhilda voinut mielipidettään muuttaa, Kun ei Bård tule! — "Moukkako"? hän ei ole mikään "moukka". Gunhilda tahtoi päästä hänen luokseen, juuri hänen luokseen tahtoi hän mennä tänä iltana. Bård'in tulisi ottaa hänen heti. Sittenhän saisivat muut olla hämillään ja kynsiään pureskellen katsoa muljostella Gunhildan perään; silloinpa hän onkin rehevää puolestaan eikä hänellä ole enää mitään tekemistä heidän kanssaan.

Muuan vanha nainen tuli hänen huoneeseensa tuoden illallis-aterian ja kynttilän. "Missä hra Jörgen on?" kysäsi Gunhilda katsoen häneen. Mummu siunaili; sillä hänen mielestään oli ikäänkuin hän olisi katsellut itse rouva Margareetaa, — niin vaalean ja omituisen näköinen oli Gunhilda. Tyttö kiivastui yhä enemmän; hän tepisteli lattialla niin, että mummu oikein vapisi: "Missä herra Jörgen on?" "Lähtenyt, mennyt hyvä neiti", änkytti mummu ja hiipihe samalla ovea kohti. "Mennyt!" huusi Gunhilda ja kalpeni kummallisesti; "mutta sittenhän minä olenkin vapaa!" Mummu oli jo ehtinyt ulos ja puhui nyt ovesta: "herra Jörgen aikoo varmaankin tulla vielä tänne", sanoi hän.

"Ohoh, onkohan vielä niinkin," ajatteli Gunhilda. "Mutta sittenpä yritetään!" Viha oli jo taas tehnyt hänen uskaliaaksi. Gunhilda ei ollut tottunut kumartelemaan ketään eikä kovuudellakaan taipumaan. Hän oli kuin nuori varsa, joka ensi kerran on valjaissa; hän telmilehti julmasti irti päästäkseen. Mutta lähtöön hankkiessaan ja aikoessaan paeta talosta Neset'iin, muistikin hän, että sinnepä ei uskallakaan mennä, jos ei varmaan tiedä josko Bård sattuisi olemaan kotonansa häntä vastaan ottamassa. Hän kammosi noita vanhuksia, sillä hän pelkäsi heidän tahtovan hänelle pahaa; jos hän menisi sinne karkulaisena, niin lähettäisivät he hänen samaa päätä takaisin. Näitä miettiessään äkkäsi Gunhilda, että ikkunalasi olikin suurella puuluukulla sulettu. Hän kirkui tulistuneena ja juoksi ovea kohti tahtoen päästä ulos, mutta ovikin oli teljetty. Silloin oli hän vähältä tuskiinsa uupua. Sulettuna! Hän, joka ilmoisen ikänsä on ollut vapaa kuin lintu. Sulettuna ja eroitettuna kaikesta siitä, mitä hän tahtoi ja mikä oli hänelle hupaista ja hauskaa, vangittuna kuin varas ja vielä sitten tällä haavaa. Hänestä tuntui oikein tukehduttavalta ja hän vaipui tuolille; sydämmensä oli levottomuuden vaivuttamana, hänen mielestään tuntui olo niin tukalalta, ikäänkuin olisi hän elävänä arkkuun laskettu.

Samassa tuokiossa tunsi hän kummallista mielenliikutusta…