Mutta tästä lähtien oli Bård ihmisten mielestä kummallinen. Varsinkin herätti huomiota se, ett'ei hän enää mennyt Lid'in luokse. Kutkaan muut paitsi Signe eivät arvanneet, mikä tähän oli syynä; mutta tällä tytöllä oli asiasta omat ajatuksensa ja hän oli siis vaiti.

Gunhilda oli nyt mahtava ja varsin onnellinen. Sulhonsa lemmen oli hän voittanut ja vielä päälliseksi yhdellä ainoalla yrityksellä, joka sysäsi Lid'in tytön aivan takapajulle. Nyt sai tuo vaalean-kalpea moukan-tynkkä nähdä, kumpi heistä oli voimallisempi. Oi, miten Signen sydäntä mahtoikaan karvastella. Ja miten mahtoikaan hän kadehtia Gunhildaa. Kyllä, kyllä, vaan mitäpä sinä siihen nyt voit? Olisipa tosiaankin paikallaan, jos joku pitäjään tytöistä voisi ruveta häätämään Gunhilda Niilon tytärtä.

Ja nyt oli poika ihan varmaan hänen omansa. Miten voitetun näköisenä ja suijistuneena Bård olikaan nähdessään Gunhildan; miten nöyrästi hän pyysikään, ja miten kuuliaisena hän antautuikaan hänelle! Tyttö nauroi ilosta ajatellessaan sitä, miten kaikki muut ihmettelivät hänen muuttumistaan aivan toisellaiseksi. Hän juoksenteli ulkona useammin kuin tavallista, laulellen ja viserrellen lintujen kera kilpaa. Kun hän pääsi semmoiselle mäen-rinteelle, mihin Neset näkyi, huhoili hän niin, että seudun kunnaat kaikuivat. Ja silloin taas, kun hän oleili sisällä, kävi koko huoneessa semmoinen jyty, semmoinen ilo, että vanha vouti ei tahtonut saada rauhaa missään. Vouti pahkiloitsi tuota, ja kylläpä siihen jo tuskautuikin; joutuipa hän väliin tavoittelemaankin häntä; mutta usein jäi ukko seisoa töllöttämään ja huutamaan perään, kun tyttö kiitihe ympäri metsistyneenä ja keveänä kuin lintu, ja vihdoin tulikin vouti huomaamaan sen, mitä ei hän vielä ennen ollut älynnytkään: että tyttärensä oli sorea neito. Tuohan on jotakin ajateltavaa! Hän oli aina ollut nureissaan siitä, ett'ei Gunhilda ollut poika; mutta kun hän ajatteli ympäri, niin olihan jo kaunis tyttökin hyvä olemassa. "Gunhilda, tyttöseni," kysyi hän eräänä päivänä, "tiedätkö kuinka vanha sinä olet?" "Seitsemän toista vuotias", vastasi tyttö-hempukka rattoisasti hymyillen — "seitsemäntoista vuotias!" "Hm!" mumisi vanhus, "oletko sinä noin iloinen seitsemännestä toista ikävuodestasi? Sinä et kyllin tiedä, että seitsemäntoista vuoden ikä on vaarallinen aika?" Tyttö silmäili isäänsä kujeellisesti naurahdellen. "Mahtaneekohan tuo niin olla?" kysyi tyttö. "Niinpä niinkin, mutta," virkkoi vouti, "katso sinä vaan eteesi!" Hänen mieleensä juohtui oman nuoruutensa muistot silmätessään tytärtään; tuommoinenhan hattara Margareta-vainajakin oli nuoruutensa aikana. Mutta eivätpä nuo entisetkään ajat ansaitse juuri miettimistä; vouti meni konttoriin niin kiireesti kuin pääsi. Nyt on vaan hankittava tyttärelle kelpo mies, ajatteli Niilo Pedersen.

Mutta Gunhilda ei miettinyt sitä. Tyttö tapasi usein Bård'in milloin kirkkotiellä, milloinpa missäkin, ja nämä kohtaukset olivat ainoita, joita Gunhilda piti arvossa. Tämä oli paljasta rakkautta, ilman ajatusta, vapaaluontoista ja vallatonta ikäänkuin taivaan linnuilla. He puhelivat paljon keskenään, mutta enimmiten oma-kohtaisuuksistaan, sitä vastoin vaan harvoin tulevaisuudestaan, sillä tulevaisuutta ei ollut niin helppo miettiä, kuin he voivat toivoa, mutta sen he heittivätkin pois mielestään. Gunhilda erittäinkin johti puhetta. Bård joutui vaan kuuntelemaan, unhottaen itsensäkin, uneksien; useinkaan ei hän tietänyt mitä Gunhilda sanoi, hän vaan silmäili ja silmäili tyttöä, hänen liikkuvaa, hymyilevää suutansa valkoisine hampaineen, ja silmiään, jotka loistivat välähtelevällä hohteella, tuota tuuhevaa tukkaa ja noita hienoja käsiä. Nämä yhdessä-olot eivät olleet koskaan pitkiä, mutta sitä enemmän onnellisia; Bård arveli, ett'ei hän niittä voisi elääkkään.

Syksy läheni lähenemistään. Bård ja Gunhilda tapasivat yhä harvemmin toisensa. Mutta viimein kuitenkin saivat ihmiset tietoa tuosta lempi-touhusta. Ja silloinpas levisi kaikellaisia puheita ympäri pitäjään. Kukaan ei tajunnut Bård'in mielialaa. Kun kyllä olisi saanut sellaisenkin tytön kuin Signe'n, joka ei tosin ole erin omaisen rikas, mutta kumminkin kaunis ja sievä, ja päälliseksi niin kätevä ja työteliäs kaikissa töissään, kuin tyttö ikänä voipi olla, ja hän sen sijaan ottaa tuon puolihupsun voudin-tyttären, jolla nyt kyllä on rahoja, vaan joka ei ymmärrä vähintäkään, mitä talossa tarvitaan; varmaankin on siis poika mieltä vailla. Tälläiset juorupuheet tulivat vihdoin aina Neset'in väenkin korville. Nyt ruvettiin kääntämään asiaa niin, että Nesiläiset olivat vanhaa äveriästä talonpoikais-sukua, vanhin ja etevin sukukunta koko pitäässä; ja Nesiläiset olivat aina olleet ensimmäisenä ja ikäänkuin johtajina kaikissa niissä kahakoissa, joita voi syntyä pappien ja ankarain voutien kesken. Olipa Bård'in iso-isäkin kerran nuoruudessaan ollut mukana tälläisessä kapinassa ja ajanut voudin pitäjäästä tiehensä, jonka karkoituksen hän teki semmoisella rajuudella, että vouti hädin tuskin pääsi hengissä matkoihinsa. Näiden seikkain vuoksi pidettiin Nesiläisiä oikeina "kansanvoiman" edustajina virkamiehiä vastaan, ja olivatkin he aina ponnistelleet vanhan talon-poikaistavan pysyttämiseksi ja siten osoittaneet olevansa etevimpiä vertaistensa joukossa. Kun he saivat kuulla tätä Bård'ista ja Gunhildasta, tekivät he siitä vaan pilaa. Mutta näitä puheita ei kuitenkaan sopinut vanhalle iso-isälle kertoa, sillä moista kuullessaan olisi hän varmaan syleskellyt niin, että se olisi oikein peloittanut. Tätä kaikkea vastaan oli Bård aseeton, ja se vielä pahinta, että hänen mielestään olivat vanhat varmaankin oikeassa. Gunhilda huomasikin pian, että Bård ei enää ollutkaan yhtä iloinen kuin ennen. Mutta hän arveli kuitenkin ihmisten lörpötysten vaan olevan tuohon syynä. Gunhilda koki tavalla, jos milläkin saattaa häntä iloisemmaksi; mutta entiselleen ei Bård sittenkään tullut, ja siitäkös tyttö oli pahoillaan. "Mitä sinä huolit noin paljon tuommoisista?" sanoi hän: "minäkään, vaikka olen naisihminen, en välitä niin vähääkään sellaisista!" Eipä Bård'ikaan, oman sanansa mukaan, ollut noista piittaavinaan; vaan siinä ei hän ainakaan totta puhunut.

Sitten sai Bård kuulla, että Signe oli hänen tähtensä tullut oikein kipeäksi. Tämä sattui häneen jotenkin ottavasti, eikä hän voinut vieläkään olla suosimatta semmoista tyttöä, joka rakasti niin lämpimästi ja uskollisesti ja kuitenkin niin tyynesti ja puhtaasti häntä.

* * * * *

Kaikki voutilan väki tunsi Bård'in ja Gunhildan välisen suhteen yhtä tarkalleen kuin itse talonkin olot. Yhden seikan oli vouti erittäinkin huomannut, nimittäin sen, että Gunhilda viime aikoina oli suuresti tasaantunut. Voudilla oli kuitenkin omat ajatuksensa tästä; hän arveli, näet sen, tuon tulevan siitä, että tyttö oli niin yksinäinen.

Eräänä päivänä kevät-talvella matkusti vouti kaupunkiin. Ja kun hän palasi kaupungista oli hänen mukanaan muuan hienokäytöksinen nuorukainen, jota hän nimitti herra Jörgen'iksi, ja jonka hän sanoi olevan aatelismiehen. "Sepä auttanee", sanoi vouti itsekseen.

Ja kylläpä tuo jonkullaista mieltymystä herättikin; sillä Gunhildan mielestä oli mies hyvinkin hupainen sen vuoksi, että hän oli niin erilainen muiden poikien suhteen, joita hän oli tottunut näkemään; ja sitten vielä puhui hän kauniisti. Tuo nuori herra oli puoleksi saksalainen ja toisinaan puhui hän sellaisia asioita, jotka kuuluivat usein hullumaisilta. Gunhilda nauroikin hänelle ja tulipa hänelle ajatuksia semmoisiakin, että tuo mies on tyhmä. Muuten oli nuorukainen sangen sorea poika, pikimustalla tukalla ja suurilla tummanruskeilla viikseillä; kasvoissaan näkyi hieman muukalaisuutta sekä samalla hiukan hienouttakin, ja hänellä oli iso, köyry-nenä, juuri kuin kotkan tai haukan nokka. Hän tahtoi aina seurustella Gunhildan kanssa ja vihdoin juohtui tytön mieleen se ajatus, että hänkin, muka, tullut kosimaan. "Mitä tuo mies tahtoo ja mitä vehkeitä hänellä on?" kysyi hän isältään. Vanhus katsoi tirkistelevin silmin tyttäreensä. "Eikös hän ole kunnon poika?" kysyi hän. "Kukaties hän mielii minua, vai mitä hän kulkee ja nuuskii?" virkkoi Gunhilda ja näytti välinpitämättömältä. "Niin", vastasi vouti lyhyesti, vaikka huomasikin, ettei tämä tyttöä ollenkaan miellyttänyt, "tarkoitus on se, että hän kuitenkin sinun saa. Hän ei ole rikas, mutta hän on aatelinen … no niin, minulla on omat mietteeni asiasta. Muista vaan, että kohtelet häntä kelpo-käytöksellä!" Vouti lähti paikalta, ja Gunhilda jäi äänetönnä ällistelemään.