Tässä seurasi hetkisen äänettömyys ja sitten kuului laulu taas, mutta nyt vaan pikkuisen matkan päästä mäeltä.
En koskana usko karskia poikaa,
Sen mieli on kylmin ja kankein.
Mä sieväni, sorjani valitsen vaan
Se kaikist' on pulskin ja parhain.
Tässä vaikeni laulu. Bård tunsi mielensä kummalliseksi; hän mietti ensin hetkisen ja lauloi sitten:
Ken laulaa lehdos' vihannass'
Siimeksessä aikojaan?
Jos hemppu o'ot, niin odotas,
Mua et saakkaan milloinkaan!
Hetkisen kuluttua kuului vastaan:
Sä poikanen karski kuin olletkaan
Niin varo myös aseetonta!
Ei helppo o'o kohdata hempukkaa,
Se hurmannut niin on monta!
Tämä vaikutti Bård'iin; — Hän tunsi äänen. Nyt kahisi pensaikko, nauru kuului, ja parin pähkinä-pensaan välistä pilkistihe näkyviin rattoisasti hymyilevät, hehkuvat ja lempeät kasvot; pyöreä pää ja paksut, tumman-ruskeat hiukset pistäytyivät esiin. Tämä oli Gunhilda.
Bård katsella töllötteli, ikäänkuin ei olisi voinut uskoa omia silmiään. Tyttö äkkäsi sen ja nauroi taas. "Ole varoillasi!" sanoi Gunhilda. "Sinä et keksi lumon livaustakaan, ennenkuin olet lumo-salissani Skreds-nuten'issa ilkeiden pitkä-kärsäisten noitain keskellä, ja pyrkiessäsi ulos, ovatkin portit suletut… Nyt poika!" Ja Gunhilda oli niin lumoavainen, että Bård tahtoi syleillä häntä, mutta silloin nauroi hän ja juoksi pois ja Bård perässä. Nyt kiidettiin kuin hengen edestä. Bård'in sydän tykki kuin tuli; veri kihisi hänen korvissaan, ja hänen silmänsä leimusivat tulta iskien niin, että hän näki sivultaan levottomia välkytyksiä. "Gunhilda!" Tyttö juoksi — vaan nyt alkoi Bård jo saavuttaa häntä. "Suvaitse minun puhella kanssasi, Gunhilda!" pyysi hän, ja nyt oli hän niin lähellä tyttöä, että siinä ei pakeneminen enää auttanut. Gunhilda lievahdettuaan syrjään seisahtui, ja oli nyt vallan vaalea, mutta punehtui kohta. "Nyt tulet sinä vuorelle, jos et —!" lausui tyttö teeskennellyllä naurulla. "Vuorelle tai minne tahdotkin; mutta anna minun seurata sinua" pyysi poika. "Sinä olet kaunein mitä minä olen nähnyt". Suunnaton ilo loisti tytön kasvoista ja nyt oli hän voittanut! Mutta heti loi Gunhilda silmänsä alaspäin ja rupesi vakavaksi. "Nyt sinä valehtelet", sanoi hän. "Vaikka paikalla kuolisin", intti Bård vastaan. "Vaiti", virkkoi Gunhilda, "sen mitä nyt sanot minulle, olet sinä jo ammoin kerroin vakuuttanut Signe'llekin." "Ei, sitä en ole tehnyt! sillä tämmöistä rakkautta ei minulla ole ikänä ollut häneen! Nähdessäni sinut tulen minä oikein huumeuksiin; en milloinkaan muistele häntä, jos sinä myönnät minulle lupauksesi." Gunhilda katseli syrjittäin ylös ja naurahteli, jonka tähden Bård arveli hänen tulleen hulluksi. Sitten sanoi tyttö: "Minä en usko sinua, ennenkuin näen". "Kaikkia mitä sinä sanot, tahdon minä tehdä." "Ei kaikkea!" "Kyllä, niin totta kuin tässä olen…" Silloin katsoi hän vakaasti Bård'iin, sanoen: "Pyydän siis sinun tänä päivänä sanomaan itsesi irti Signe'stä". "Enhän minä ole ikänä Signeen minkäänlaisella sanalla itseäni sitonutkaan". "Se ei ole totta!" "Kyllä, tosiaankin. Ajatellut olen kyllä toisinaan häntä ja puhunutkin hänen kanssaan; mutta minkäänlaista lupausta en koskaan ole hänelle antanut". "Voitko sinä sen valallasi vahvistaa?" "Aivan varmaan, niin kalliisti kuin tahdotkin." "Mutta nyt tulee sinun luvata minulle, että tästä lähin et milloinkaan puhu hänen kanssaan." "Minä en katso sinne päinkään, missä hän on ja kulkee." "Onko tuo nyt varmaa?" "On, niin totta kuin Jumala minua auttakoon!" — Nyt leimahti koko tuo verraton 17-vuotiaan tytön rakkaus ilmi liekkeihin; ja ylpeä hän oli, sillä nyt oli hän voittanut. Kauemmin ei hän siis malttanut itseään hillitä: hän kievahti Bård'in kaulaan niin lemmen lämpimänä ja innostuneena, että tämä melkein pelästyi, lausuen tyttö samassa: "Nyt olemme aina yhdessä." — Pian sitten oli tyttö poissa, ja Bård jäi seisomaan yksinään lumottuna juuri kuin olisi unesta herännyt.
Kummallista! Tämä jota Bård ei olisi milloinkaan uskonut … hän, Gunhilda, joka oli niin erilainen kaikista muista, … ja jota hän puolittain oli pelännytkin. Onko tämä nyt totta? Vai onko hän nähnyt unta? Onko hän ollut aivan huumeuksissa.
Mutta loitolla mäellä huhoiltiin pitkään, miellyttävästi ja suloisesti; sen kuuli kyllä, että huhoilia oli iloinen. Bård hivahti seisoalleen ja taas kuului huhoileminen. Totta tämä onkin. Ei hän ollutkaan uneksinut. Hän lähti monissa mietteissä kotiansa. Tämän tästäkin täytyi hänen kysyä itseltään: mikä lieneekään syynä siihen, että en ole iloisempi. Kukaties se, että tuo asia on sattunut niin äkkipäätä.