Tämä houkutus tarttui lujasti hänen aivoihinsa, niin lujasti kuin sairas-mieli, ja kuin salainen hullumaisuus. Hah, hah, paholainen on tyhmä; monihan on paholaisen petkuttanut. Joutuuko hän helvettiin sen vuoksi — helvettiin joutuu hän kumminkin, ja mahtaisihan itse Kuoleman asunnossakin olla hyvä kerskata siitä, että on pelastanut lapsensa häjyläisen kynsistä. Niin, varmaan. Sillä tavalla on tehtävä. Näin aikoo hän. Kotiin nyt vaan, kotiin, etsi poikaa, pelasta poika, tiedustele pappia, sillä papin apu on välttämätön pelastaaksesi poikasi! Kun hän nyt vaan ennättäisi hyvissä ajoissa! Kun ei asia vaan viipyisi liian myöhään!
Gunhilda meni eräälle laivalle matkustaakseen "kotiin". Ja jos tuo hänen kalvava ikävänsä ja vapistuttava levottomuutensa olisi voinut purjetta kiidättää, niin pian olisi hän päässyt perille. Mutta heikko ja väliin vastainenkin tuuli teki heidän kululleen haittaa. Gunhildan mieleen juolahti jo vihdoin semmoinenkin ajatus, että se on paholainen sekin, joka kokee häntä estää perille pääsemästä; sillä se tajuaa Gunhildan mietiskelemiset; paholainen tietää hänen aikeensa…
Nyt viimeinkin oli hän perillä, mutta poikaa, jota hän niin sydämmellisesti ikävöi, sitä ei tullutkaan. Ajatuksia, toiset toistansa tukalampia mietelmiä ilmestyi hänelle. Varsinkin rupesi häntä peloittamaan se ajatus, että paholainen on saanut oikeuden ottaa omansa ennen aikaansa, koska hänkin on ajatellut mokomaa petosta.
* * * * *
Kaupunkiin oli tähän aikaan tullut muuan nuori pappi, johon kansa suuresti luotti. Pappi, jonka nimi oli hra Olaus oli kalpea, laihahko mies, hienolla punaisella parralla ja soukalla korkealla otsalla. Sanottiin hänen olevan monessa kohden vanhoja pappeja ankaramman sekä hirmuisen viisaan. Hän oli ollut pappina maaseudulla, ja siellä oli hän osoittanut olevansa yhtä tuttu mustassa-kirjassa kuin raamatussakin. Pappilassa oli kummitellut — tuosta oli oikein pitkä kertomus: — kopistellen oviin ja ikkunalaseihin kello kahdentoista ajoissa yöllä, romahdellen ja elämöiden portailla ja käytävissä —; mutta pappi oli saanut kerrassaan tuon jytinän vaikenemaan. Hän kukisti koko perkeleellisen joukon alas maahan eikä hän siinä viipynyt puoltakaan tuntia. Hän oli siis suuressa maineessa vielä kaupungissakin, ja kansa osoitti hänelle kunnioitusta semmoista, joka oli oikein pelon voittoista.
Tuon miehen tykö, ajatteli Gunhilda, olisi hänen mentävä. Ja hän menikin. Hra pastori Olaus otti hänen suurella vakavuudella vastaan; näytti siltä, kuin hän olisi tuntenut Gunhildan. "Sinulla on varmaankin synnin vaivaa?" lausui hän sitten.
Gunhilda ei ollut tottunut moiseen puhutteluun, joten se siis säikähdytti häntä; vihdoin vastasi hän, että syntinsä hän mieluummin säästää rippituolille; mutta oli eräs toinen asia, jota hän haluaisi kysyä papilta, jos hän saisi luvan siihen. Kyllä; luvan hän sai. Niin, asia oli se, josko pappi luulee, että … että käypi laatuun … niin … papin oli suotava anteeksi, jos hän kysyikin suoraan ujostelematta ja kummallisesti … mutta — josko käy laatuun kavaltaa … paholaista? Josko se on oikein ja josko sitä ollenkaan saisi tehdyksi —? "Minä en kysy tätä itse tähteni"; lisäsi hän levottomasti liikahdellen; "mutta jos voisin saada säännöllisen vastauksen, niin olisi se hyväksi sekä minulle itselleni että muille."
Pappi katsoa tuijotti kauan ja vakaasti häneen; Gunhilda loihe silmänsä alas eikä voinut istua rauhassa.
"Onkohan se oikein?" tutkasi Gunhilda vieläkin vihdoin. "Epäilettekö Te sitä, josko on vähääkään oikein peijata paholaista?"
"Kaikki meidän työmme", jatkoi pappi, "ja kaikki hyvät työt maailmassa tarkoittavatkin juuri paholaisen kavaltamista. Tämä on se, mitä sanomme hyviksi töiksi. Pirulla on oikeus meihin kaikkiin; sillä kaikki me olemme synnin tähden hänen matkassaan, oikein hänen omaisuutensa sielunemme ja ruumiinemme. Mitään meissä ei ole meidän omaamme; hän omistaa meissä kaiken syntymisestämme saakka. Perisynnin kautta hän omistaa meidän ennen kuin mitään tiedämmekään, niin, jopa äitimme kohdussa. Ja sitten saa hän meidän yhä lujemmasti ansoihinsa omien syntisten ajatustemme, puheidemme ja tekojemme vuoksi. Mutta koko elämämme, niin totta kuin oikein elämme, tarkottaa aivan sitä, että me tämän omaisuuden suhteen häntä peijaamme. Kaikki hyvä, mihin ryhdymme tähtää siihen suuntaan, että me Jumalan avulla pääsisimme pois perkeleen kynsistä, irtaudumme hänen syleilystään. Sillä hän itse on hirveä ryöväri ja valehtelia alusta. Ja kuitenkin sinä kysyt, josko se on oikein?"