"Mutta jos joku on antanut itsensä hänelle — luovuttanut itsensä…"

"Se on aivan sama. Kaikissa vehkeissään on hän ryöväri ja rosvo, ja sen joka menee niin pitkälle, että hän antaa itsensä paholaisen valtaan, niin onhan paholainen sellaisen ihmisen jo sitä ennen vietellyt. Mutta miten se käypi laatuun? Niin, se on toinen asia."

"Mutta voihan tapahtua —?"

"No, kyllähän se käy."

"Jos toinen ihminen antaisi itsensä sen sijassa, joka on luvattu?"

"Silloin täytyy sen ihmisen olla niin hyvän ja puhtaan, että perkeleellä ei ole mitään oikeutta häneen."

Gunhilda vaaleni. Tuota ei hän ollut ajatellut. Hän oli nyt niin hajamielinen, ett'ei hän virkannut sen enempää, vaan nousi ja lähti pois. Pappi jäi katsoa tuijottelemaan hänen peräänsä ja pudistaen päätänsä ajatteli hän itsekseen: siinä ihmisessä asuu monta henkeä.

Kun Gunhilda samana päivänä vaaleampana ja pelokkaampana kuin milloinkaan ennen tuli Juditha-mummun luokse, tapasi hän täällä erään vieraan, merimiehen, joka näytti siltä kun olisi hän ollut kotoperää näiltä paikoilta. Gunhilda säpsähti nähtyään hänen, mutta tointui oitis jälleen; sillä, arveli hän, tuo ei voi sittenkään olla Bård. Siksi olisi hän liian ruma ja vanhakin, koska näyttää olevan jo vähintäänkin 40 vuoden ikäinen. Ei: Bård ei se olekaan. Hän on Hans Mikkelsen, Ingrid'in mies; mutta on hän retkeillyt Bård'in kera samalla laivalla ja tuopi siis terveistä häneltä. Terveisiä häneltä —! Nyt Gunhilda riemastui. Kohta meni hän Hans Mikkelsen'in ääreen; mutta tämä pakeni pois ja Gunhilda perässä kysellen ja pyytäen niin, että, paitsi hänen puhettaan myöskin hänen silmänsäkin ja vapisevat kätensä ilmaisivat todellista pyytäväistä tiedustelemista — missä on hän? koska hän tulee? oliko hänen laitansa hyvin? mitä varten ei hän tullut jo mukanasi? oliko hän kipeä? onko hänelle mitään erinomaista tapahtunut? onko hänelle jotakin tapaturmaa sattunut? onko hän itse itsensä menettänyt? onko hän hädässä?… Hans Mikkelsen arveli, että tuo rouva ei ole oikealla järjellään.

"Suvaitsetteko sana-vuoroa minullekin", sanoi mies, "niin kerron tuossa." Gunhilda arvellen miehellä olevan siihen oikeuden, koki olla vaiti. "Mutta yhden asian täytyy sinun heti sanoa: missä hän on? ja tuleeko hän pian? ja mitä varten ei hän tullut jo mukanasi?" Nyt joutui Hans Mikkelsen nauramaan. "On paras, että maltat hetkeksi ja suvaitset minun kertoa asian laidan", huomautti hän. "Kyllä, mutta kiireesti, kiireesti", pyysi Gunhilda, joka nyt oli kuin hehkuvilla hiilillä.

"No niin, Bård ei olekaan niin aivan kaukana ja hän tervehtää äitiään. Hän jäi naapurikaupunkiin, ja käypä niinkin, että tuo ärmätti — hoh, hoh! Niin, hän on hienoa poikaa, oikea hulivili! mokomin kalastelia mitä laiva milloinkaan kannellaan kantaa! — niinpä, sanalla sanoen; mutta onpa hän saanut naisväenkin suosion, melkein nuoren tyttö-hempukan … no niin, tyttö oli muutenkin kaikkia ihmisiä miellyttävä; sillä hän oli kaunis ja sorea, lumoava, tenhoavan ihana, aivan yli kohtuuden, sanoivat ihmiset; ja jotakin siinä olikin; mutta niin vietävän mahtava, niin suhdattoman isonen, ei myöntävää vastausta, ei hyvää sanaa häneltä saanut kuulla eikä hymyilyä simasuullensa ilmautunut! ei, kyllä se oli saakelin juromainen naisihmiseksi. Mutta muuten joka tavalla mainio. Moni nuori poika oli häntä kosinut; sillä hän, muka, piti olleen oikein lempeä hehkuva neitonen … kun hän ei vaan olisi ollut noin mahtava. Hm! Noh, tuo hulluittelia Bård joutui hänen rakkautensa leimuksi. Ja poikakin arveli, että kyllä tuo on komea tyttö. Bård kyllä tuskautui noihin tavallisiin — hm! Hän arveli, että tämä on jotakin uutta, mutta Jumala armahtakoon tuota raukkaa; sillä tuon tytön kanssa hän yhtyy. Hän, poika, joka ei tiedä mitä tuo merkitsee saada 'ei' — oi, Jumala hellästi sääliköön! niin monta on tämä poika peijannut — hän, joka ilmoisen ikänsä on ollut paljaassa haeskelemisessa … hoh, hoh! hän ei antanut vaimoväelle enempää arvoa kuin vanhoille rahoille tai kintaille; eipä hän ollut ällistynyt Espanjan kuningattarenkaan edessä! … sillä hän on pirun hilpeä poika; hänen vertaistaan ei tavatakkaan aina … pitkä ja karski, vehmas-kasvuinen ja leveä-hartiainen, kasvonsa ovat kuin tytön kasvot ja tukka kuin kuningas Absalon'illa! Ja sitte vielä niin rattoisa! — hm! rattoisa ja villi, iloinen kauniilla ilmalla ja vielläkin iloisempi pahalla säällä, terve kuin lintu, vapaa ja rohkea kuin merirosvo … jopahan, minä taitaisin jupakoida paljokin siitä pojasta, minä! — mutta varmaa on ja kaikki sanovat, että hänestä tulee jotakin, hän pitäisi oleman kuningas; vaan siksi ei hän kuitenkaan ole syntynyt; mutta amiraali hänestä kyllä tulee, taikka joku muu semmoinen. On muutamia, jotka sanovat, että hän on vaan turhanaikainen loppi; mutta aina hän kumminkin on miehestä käynyt, ja neidonkin lemmen voittanut … mutta, no niin! Tuon kassapään! Niin kaunista tyttöä en ole milloinkaan nähnyt; hän oli ihan kuin luotu semmoiselle pojalle kuin Bård … kun ei hän vaan olisi noin mahtava. Hah! Jos he kysyisivät, mitä he ilman meitä olisivat, niin olisivatpa he tarpeeksi äkeitä, nuo kummat lumottaret. Hän ei katsonutkaan meihin. Kolmen askeleen päästä! niin se oli aina … eikä hän pelännyt ketään niin kuin Bård'ia. Tämä koki jos jollakin tavalla; ei! ei edes hyvää sanaa; tuo tyttö oli aivan kuin kivestä. Semmoisten pitäisi antaa mennä menojaan mahtavuudessaan, niin saisivat he nähdä miten hauskaa se on. Noh! mutta mitä enemmän tyttö vastusteli, sitä halukkaammaksi tuli Bård, ja vihdoin kulkea nuuski hän ikäänkuin hupelo eikä osannut ajatellakaan mitään muuta, kuin tuota tyttöä! niin varmaan, täydellä totisuudella, tietysti. — Niinpä, tuo oli oikein ilettävää. Bård kuleskeli haeskellen ja oli niin raivoisa ja vihainen, kuin olisi hammastaudin kanssa taistellut. Kerran meni hän tytön luokse ja sanoi hänelle tämän, vannoen ja kiroten, että hänen sydämmensä mietiskely on se, jotta hän aikoo mennä naimisiin hänen kanssaan ja ottaa hänen kotiin luoksensa sekä elellä hänen kanssaan kunniallisesti ja siveästi kuten hyvä aviomies ainakin, ja hän kirosi ja vannoi edelleen siksi, kunnes tyttö uskoi häntä. Ja oitis muuttuikin tyttö. Kuuna päivänä ei ole vertaistaan nähty! Paljasta tulta ja hehkuvaisuutta kiireestä kantapäähän asti. Rakkautta ja lempeä aina pikkusormeen saakka. Hän oli nyt niin ahvattu Bård'in perään, ett'ei voinut ainoatakaan päivää pysyä erillään hänestä! Niin, noin se on laita niiden, jotka ovat oikein tärkeitä … pahemmin kuin kaikki muut … tyynessä lahdessa kalat kutee. — Mutta muuten oli hän hyvä tyttö, rehellinen kulta, uskollinen kuin suur-ankkuri; Bård aivan raivostui, hän. Juosta nelisteli kuin hullu. Hän oli niin iloinen, että joutui sen takia koko laiva-miehistön ivaksi; pitäähän olla suhta kaikessa. Hän pieksi yhtenä ainoana iltana kolme miestä siitä, että nämä olivat sanoneet tytöstä vähän sellaista, mikä ei ollut hänen mieleensä. Löylytti heitä siksi kunnes he loikuivat ja vääntelehtivät itseään kuin angeriaat hulikassa. Hah! niinpä tuo oli oikein ilettävää. Minä en tuntenut poikaa. Ja niin päätti hän naida kiireimmän kautta. Ka noin, yks kaks, vaan. Siinä ei auttanut mitkään rukoukset. Hän oli tuommoinen yreä nainen … muuten vaan köyhän leskivaimon tytär; hänen isänsä oli kerran maailmassa ollut laivuri, sanotaan, ja kova peto… Mutta Anna ei tahtonut erota Bård'ista, ei edes päiväksikään. Sitten saimme sopivan tuulen ja purjehdimme; hän seurasi silloin muassamme … sai luvan laivurilta, ymmärrättehän … ja minulle sanoi hän seuraavansa Jens Villumsen'ia kotia ja silloin on hän tuleva naineeksi mieheksi sekä näyttävä peijakkaan kaikille naisihmisille, niin täällä kuin muuallakin maailmassa. Voitte nyt siis odottaa häntä kotiin kuukauden tai parin perästä; tietysti rippuu se siitä minkälaiset säät ja tuuletkin ovat; nyt vähän aikaa on ollut kelpo purjetuuli; mutta näyttää siltä kuin se kohta taas kääntyisi."