Hans Mikkelsen käveli edes takaisin lattialla kertoen, loruten ja nauraen; Juditha-mummu istui keloillen; Gunhilda tunsi jok'ainoasta sanasta, mitä mies puhui, piston mielessään. Semmoinen poika, niin kaunis, onnellinen ja josta oli niin hyvät toiveet — ja tuo poika nyt turmeltuu, turmeltuu, — juuri nyt, kuin hänen pitäisi ruveta kukoistamaan. Kukaties ei hän ehdi kotiinkaan ennenkuin paholainen tulee näyttämään hänelle tuota verellä kirjoitettua kirjettä…

Hän istui tuijottaen ja tirkistellen niin vaaleana ja kamalan näköisenä, että Hans Mikkelsen rupesi pelkäämään ja lähti pois. Moisista surkeista naisista en minä ensinkään pidä, virkkoi hän itsekseen, mutta arveli samalla, että kyllä hän on kertonut jo enemmänkin, kuin tuo sairasmielinen rouva halusi kuullakaan.

Sitten meni Gunhilda vielä kerran papin pakinoille. Poika on pelastettava. Papin tulee siihen neuvon keksiä. Hän puheli kauan tuon paimenen kanssa, kertoeli hänelle satuja ja tarinoita useista semmoisista, jotka olivat petkuttaneet paholaista, ja tiesipä pappikin moista tapahtuneen. Mutta vaikea on kuitenkin tietää, josko sellaista voipi nyt enää tapahtua. Siinä tarvitaan kovin paljon. Ja tähän maailman aikaan on vähän tai ei ollenkaan sellaisia pappia, joilla olisi moinen voima paholaisen ylitse. Ainoa mitä Gunhilda sai papin lupaamaan oli, että hän sanoi puhuvansa asiasta paholaiselle luvatun miehen kanssa, josko löytyy mitään neuvoa. Paljon riippuu siitä, josko mies on elänyt niin, kuin hänen tulisi elää, taikka taas jos hän kenties on käyttäynyt sillä tavalla, että hän oikeastaan ansaitseekin joutua paholaisen kynsiin.

* * * * *

Tästä hetkestä lähtien oli Gunhildalla uusi takka kannettavana. Hän ei ollut nyt ainoastaan luovuttanut poikaansa, mutta hän oli myöskin saattanut kaikki asiat sille kannalle, että häntä ei enää voida pelastaakkaan. Kaksin kerroin oli hän siis sysännyt poikansa paholaiselle. Hän oli, näet sen, heittänyt hänen kadulle huonojen toverien joukkoon, missä ei poika voinut oppia muuta kuin pahaa, joten hän on tullut niin saastaiseksi, että hän tuskin enää omienkaan synteinsä vuoksi voipi armoa saada.

Gunhilda mietti kaikkea sitä, mitä merimies oli hänelle kertonut. Ja kun Bård kerran tuommoisen raakaluontoisen merenkulkiaimenkin mielestä oli ollut muita reimampi, niin onhan arvattava, että seikka ei olekaan vähäpätöinen! Tuo 17-18 vuotias poika täytyy olla kadotettu.

Se vasta pahinta, että hän on ollut moinen tyttöjen-veijari. Samoin kuin isänsäkin. Viekoitellut tyttöjä, monia tyttöjä. Gunhilda ajatteli omaa kohtaloansa. Hän tiesi hyvin, mitä tuo on, ja mitä se maksaa, joutua moisten loikkujen pauloihin. Ja nuori Bård'kin on jo turmellut monta. Hänen tähtensä on moni menettänyt elämänsä kauneimmat toiveet; hänen tähtensä on moni tyttö joutunut pahimpaan hätään. Kuinka monta raskasta valitushuutoa painaakaan jo polttavana hänen nuorta mieltänsä; kuinka syvään hänen olivatkaan kironneet nuo monen monet toiveissaan pettyneet armastajat, joita hän pahoissa himoissaan oli saastuttanut. Gunhilda käveli edes takaisin suuressa huoneessaan, rauhatonna ja pelokkaana, väännellen hikoilevia käsiään; väliin seisahtui hän isoksi aikaa ja katsoa tuijotti ulkoilmaan taikka taas ajatuksissaan silmäili omaa itseään; sillä omissa mietteissään hän nyt oli eikä maailmassa. Kerrassaan selvisi hänelle vielä nyt sekin, että hän itse lopuksi onkin tähän kaikkeen syypää eikä poika. Mitäs tuon poloisen pojan siihen auttoi, että hän oli heitetty renttumaiseen katuseuraan ja oppinut siellä kaikkea ilkivaltaisuutta. Ne tytöt ja naiset, jotka kiroavat poikaa, tehnevät siinä väärin; äitiähän, joka poikansa noin huolettomasti jätti, heidän pitäisikin kirota. Hän yksin on syntinen. Mutta eipä vielä yksistään hänkään, mutta tuo petturi kotonaan. Bård Neset, hän on Gunhildan pillanut, hän on synnintekiä, hänen päällensä pitäisi kaikki nämä valitushuudot kokoutuman; hänen pitäisi saaman kärsiä kaikesta, mitä on tapahtunut; siis itsensä, Gunhildan ja pojan edestä, kaikkien noiden nuorten turmeltujen ihmis-elojen tähden sekä niiden lasten-lasten edestä, jotka kuleskelevat ympäri maailmaa pahaa ja ilkeyttä oppien ja harjoittaen; syyllinen ja vikapää koko ilmoisen ikänsä aina tuomiopäivään saakka, on tähän kaikkeen Bård Neset!

Mutta poika, poika, hän on syytön ja on siis pelastettava. Kun hän vaan tulisi. Aika oli koht'ikään kulunut; Gunhilda voi laskea kuukaudet päiviksi. Hän meni papin luokse ja antoi hänelle rahaa siitä, että tämä rukoilisi hänen poikansa edestä illoin aamuin. Ja sitten ensi sunnuntaina kirkossa rukoilisi oikein kauniisti myötäistä ilmaa. Pappi rukoilikin. Tuuli kääntyi jo lauvantai-iltana ennen kuin kirkkorukouksia vielä oli pidettykään. Silloin sai siis Gunhilda lujan uskon tähän pappiin. Hän täytyy olla oikea mies taistelemaan paholaisen kanssa.

* * * * *

Gunhildalla oli kova luonto; mutta nyt hän tunsi käyvänsä yhä heikommaksi ja heikommaksi joka ainoa päivä. Viimein vihdoin tuli Juditha-mummu eräänä päivänä hänen puheilleen. Mummun kasvoissa loisti nyt juhlallisuutta, mutta myöskin lempeyttä, jonka tähden Gunhilda heti oivalsi, että kyllä vaan mummulla nyt on hyviä sanomia ilmoitettavana. Kävi ikäänkuin kuuma vihlaus hänen läpitsensä: "hän on tullut?" — kuiskasi hän. Vanha kasvatus-äiti näytti olevan peloissaan mitään vastaamaan. — Voihan sitä kaikkea tapahtua.