Gunhilda nousi oitis ja aikoi lähteä ulos. Levottomuus valtasi hänen niin, että se näytti saattavan häntä enemmän pelokkaaksi kuin iloiseksi. Mutta Juditha arveli, ett'ei mitään kiirettä ole. "Kuinka niin? onko jotakin tiellä?" Eikä juuri olekaan; mutta voipi tapahtua, että kaivattu tulee yhtä pian tänne kuin Gunhilda ehtisi lähteä hänen luokseen. "Onko hän jo täällä? — kiireesti!" Oli semmoinen kuume nyt Gunhildassa, että vanha mummukin vavahteli. "Oi, noin kaunis pari!"
Gunhildan sydän sykki niin, että hänen täytyi asettautua alalleen. Useoita kertoja henkäisi hän syvästi eikä voinut mitään puhua; Juditha rupesi pelkäämään ja tahtoi auttaa häntä. "Antaa heidän tulla!" kuiskasi Gunhilda. "Te ette varmaankaan pysy maltillanne siinä", arveli Juditha. "Antaa heidän tulla!" toisti hän heittäytyen kärsimättömäksi. Äiti Juditha vetäytyi ulos ja pian kuuli Gunhilda useiden tulioiden kävelyn. Ovi aukeni. Hän riensi ikäänkuin oudon voiman ajamana heitä vastaan, eikä ollenkaan nähnyt heitä, mutta ikäänkuin sumun läpitse haamoitti kuitenkin hänen silmiinsä suuri, sorea poika, jonka musta ja tuuhea tukka selvästi loistavana kuvautui Gunhildan silmiin. Ja hänen takanaan valkoverinen nainen, suurilla säteilevillä silmillä. Gunhilda kiitihe edes ja voimakkaat kädet tarttuivat häneen; kaikki kolme seisoivat nyt yhdistyneenä piirissä käsivarret toinen toistensa ympärillä, ja Gunhilda vapisi ja itki eikä voinut mitään puhua. Mutta Bård sitten sanoi: "Minä tiesinkin sen, että kohtaisin ja löytäisin sinun nyt." Anna kummeksui sitä, että heitä ei toivotettukaan tervetulleiksi; kukaties ei Gunhildalle olekaan mieluista tavata poikaansa aviomiehenä?
Sitten he istuutuivat; Gunhilda noiden kahden nuorison keskelle. Ja hän silmäili heitä, mutta ei koskaan kuitenkaan uskaltanut katsoa heidän silmiinsä. Sydämmensä hehkui rakkaudesta tähän poikaansa, jonka hän huomasi ihmeellisen kauniiksi. Vehmaat, muhkeat kasvot, joiden nuorukaisellisesti leppeissä juonteissa esiytyi vähän lempeyttä ja vilppautta; silmät olivat iloiset ja kirkkaat, hymyily hurmaava. Ja Anna sitten! Niin kaunisveristä ja hienoa ei Gunhilda ollut ikänä nähnyt. Hänelle joka oli kammottavien muistojen ja tukalain ajatusten raskauttamana, näytti tuo miniänsä niin sulostuttavalta kuin taivaan enkeli. Jopa vihdoin otti Gunhilda hänen syliinsä ja likisti häntä rintaansa vasten; olipa ikäänkuin olisi hän etsinyt pelastusta häneltä. Bård istui katsellen tuota hymysuin, ylevänä kuin kuningas; nyt oli hän mielestään kyllin varma siitä, että hänen armaansa on paras tyttö mitä maa kantaa. Ja sangen iloisena nousi hän seisoalleen ja veti syvän, onnea uhkuvan henkäyksen. "Nytkös meidän kelpaa elellä, äiti!" sanoi hän.
Ja sitten kertoili Bård puolella todella ja puolella pilalla, että Anna juuri onkin hänen tehnyt ihmiseksi ja mieheksi. — "Ennen en minä ollutkaan mikään mies, kun ainoastaan heittiö. Muuan noita-temppuilia oli antanut minulle karhunsappea; käyttäydyin siis niin villisti kuin susi metsässä ja hävitin kaikki, mitä nä'in, jopa oman itsenikin. Nyt! nyt olen siitä lakannut. Tuo pieni 'prinsessa' tuossa on minun pelastanut, ja nyt olen vielä päälliseksi löytänyt äitini; nyt on minulla kaikki mitä tarvitaan onnelliseen elämään, ja nyt luulen, että me kukin saamme mukavuutta." Anna nojausi onnellisena Bård'iin; tämä hymyili ilomielin silmäillen äitiään.
Kahta vertaa vaikeammaksi tuli nyt elämä Gunhildalle. Tuossa on poika, kaikkein onnellisin maailmassa, nuori, reipas, iloinen, elämänsä kukkulalla oleva ja niin ihanilla toiveilla tulevaisuudestaan, kuin ikänä voi uneksia; ilkeyden ja pahan on hän taistellen kukistanut, hyvän ja onnellisuuden on hän siis saavuttanut; mutta nyt kun hänen pitäisi alkaa onnellista elämän suuntaa kulkemaan, juuri samalla helkettä tuleekin hänen äitinsä hänen surkeudekseen ikäänkuin synkkänä sallimuksena kuolon kauhulla ja hautakelloilla; muutamain päiväin kuluttua täytyy sinun pois elämästä, muutamain päiväin perästä temmataan sinä äskettäin valmistamastasi morsius-sängystä ja työnnetään helvetin syvyyteen.
Nuo kaksi nuorikkoa, poika ja miniä, olivat ikäänkuin unehuksissa. Gunhilda vaaleni, loihe raivoisia katsahduksia ympärillensä ulkoilmaan ja vaipui tainnuksiin. Mitä Jumalan tähden on nyt matkassa?
"Hän tuli varmaankin liian iloiseksi", sanoi Bård. "Eihän anoppi mahtane kuolla?" kysyi Anna. "Ei", arveli Bård. He olivat asettaneet hänen makuupenkille maata ja valelleet kylmällä vedellä hänen otsaansa, ja oitis hän sen perästä tointuikin. Anna oli vähältä ruveta ilosta itkemään, nähdessään hänen uudelleen silmänsä avaavan. "Armahin anoppini, mikä sinua niin kovin painaa?" tutkaisi hän, ja kumartui sitten rakastavaisena hänen ylitsensä. Gunhilda katsoi häneen kankeilla, levottomilla silmillä äänetönnä. Vihdoin puhkesi hän huokauksen tavoin sanoihin: "Kurja lapseni, kurja lapseni!" Mitään muuta vastausta ei ollut saatavissa.
Bård rupesi ihmettelemään. "Miten on laitasi äiti", kysyi hän. "Sinä et saa tulla sairaaksi nyt, kun olemme kohdanneet toisemme ja meillä siis pitäisi täst'edes olla mukavuutta!" Gunhilda suojeli itseään kädellänsä. "Ei nyt, ei nyt", pyysi hän, "ei mitään siitä! Sitten! oi, Herra Jumala, sitten!"
Bård ja Anna katselivat toinen toiseensa. Tämä, näet sen, näytti heistä pahalta aavistukselta; he eivät ymmärtäneet tätä, mutta kuitenkin saattoi se heitä surullisiksi. Gunhildan täytyi makuulle. Siellä sängyssä makasi hän hetken aikaa kädet silmilleen laskettuna; sitten sanoi hän tahtovansa levätä, ja Bård lähti ulos. Anna jäi istumaan makaavan ääreen; Gunhilda vaipui vähitellen unenhortoon.
Yöllä istuivat he valvoen hänen luonaan. Gunhilda oli kuumeessa ja levoton. Puoliyön jälkeen tuli hän huonommaksi ja rupesi hourimaan. Kumpikaan nuorikoista ei saanut käsitystä siitä, mitä hän puhui; mutta sen, että hän jotakin tarkoitti, he kyllä oivalsivat. Olipa todellakin kummallista näille kahdelle nuorelle ihmiselle tulla hää-ilosta ja lemmellisyyden hommista sairas-vuoteen ääreen; mutta vielä haikeammalta tuntui heistä olo kuunnellessaan näitä itkullisia sanoja, joita heidän korviinsa soi, ikäänkuin varoituksena kaiken maallisen onnellisuuden vähäpätöisenä pitämiseen. Tuo oli siis ikävintä ja surullisinta, mitä nuoret iloiset ihmiset milloinkaan saavat kuulla! Oikein aavistaen kuiskasi Anna Bård'ille: "sinusta hän puhuukin." Ja tämä nuori vaimo valkeni kuin liina. Bård kuunteli. —