"— — Minä sanon sinulle, Bård … sinun täytyy uskoa minua! älä kysy! älä kysy! Voitko ajatellakaan semmoista omalta äidiltäsi? Ei, ei … semmoista ei tapahdu … semmoista — ei." Voivotus ja levottomuus. "Mitä Jesuksen nimessä se mahtaa olla," virkkoi Bård. Anna tirkisti levotonna mieheensä. Hetkisen perästä kuului ikäänkuin ärjynnällä sanat:
"Mene papin tykö, sanon minä! — tuon nuoren papin luokse, hän on voimallinen. Kymmenen päivän perästä on loppu … silloin — silloin —." Sairas rupesi kovasti vapisemaan ja koki nousta: "mene papin tykö, kuuletkos!" ja hän valittaa vaikeroi taas kauan ja levottomasti.
Anna katsoi Bård'iin; tämä oli yhtä vaalea kuin hänkin. "Bård! tajuatko sinä —?" kuiskasi Anna. Bård puisti päätänsä. Anna istui hänen polvelleen ja likistihe aivan häneen. "Minä olen kovin peloissani," kuiskasi Anna hiljaa. "Lörpötystä", vastasi Bård hymyillen.
Sitten palasi sairas taas yhä enemmän samaan asiaan. He istuivat kuunnellen ja voivat kyllä eroittaa toinen toisensa sydämen sykkimisen. Anna likistyi vielä tiviimmästi mieheensä samoin kuin pelkäilevä lapsi äitiinsä. Bård ajatteli itsekseen: tuo nainen voipi tietää enemmän kuin kukaan luuleekaan. Hän näyttää siltä kuin hänellä olisi näkyjä. "Mene papin tykö … kymmenen päivän perästä on loppu" —? Kuolleeko hän? Tietääkö hän silloin kuolevansa? Tuoko pelko saattoi hänen sairaaksi sen sijaan, kun hänen olisi pitänyt olla iloinen saadessaan nähdä poikansa? — Ei, ei, ei. Tässä ei ole mitään aatteloa. Se on taikaluuloa, sairas-houretta, kipeän ihmisen luulottelua, kukaan ei tuommoisista piittaa. Ja hänkö sitten, nuori ja hilpeä mies; — lörpötystä.
Sairas tuli tyynemmäksi. Aamupuoleen nukahtui hän. Nuoret saivat siis tästä hyviä toiveita.
* * * * *
Mutta tyynesti ei hän nukkunut, ja tunnin kuluttua heräsi hän jo kiivaalla kirkunalla, kavahti puoleksi pystyälleen ja oli aivan huumehduksissa. Anna hiipihe aivan hänen ääreensä, lohdutteli häntä sekä pyysi itkien ja hellästi, että hän olisi levollisena; he kumpikin pysyivät hänen luonaan. Bård joutui kamalalle mielelle.
Noin tuskaisia ja kummallisia silmiä kuin nuo äitinsä silmät, jotka nyt häneen tähtäsivät, ei hän ollut milloinkaan nähnyt. Ne osoittivat paljasta tuijottelevaa mielettömyyttä. Viimein näyttivät ne avautuvan. Ne vetäytyivät kireämmälle ja rupesivat tähtäämään. "Oletko sinä siellä", ähkyi hän. "Kyllä, äiti, mutta älkää pelätkö minua", virkkoi Bård niin lempeästi ja tyynesti kuin taisi. Gunhilda pyyhki silmiään, pudisti päätänsä, laskeutui rahille istumaan ja rupesi kiivaasti itkemään. Anna istui hänen vieressään, hyväillen silittäen hänen päätään ja poskiaan sekä itkien hänen kanssaan. "Nukkuos, nukkuos; kyllä me valvomme", pyyteli hän. "Te tarvitsette nukkua." Gunhilda itki vielä yltyisämmin; hänestä tuntui ikäänkuin hän olisi sulanut tuosta rakkaudesta ja suloisesta puhuttelusta. Hän itki itsensä väsyksiin ja nukkui uudelleen, ja nyt lepäsikin hän levollisesti. Tällä kertaa oli hän pelastettu.
Tuonnemmin aamupäivällä nousi hän istuskelemaan. Bård'ia ei hän suvainnut olemaan sisällä, vaan ainoastaan Annan; mutta hänkään ei saanut mitään puhua. Hän oli kysellyt Bård'ista niin paljon, että Gunhilda ei enää ollenkaan halunnut kuulla enempää. Mutta kuitenkin oli hänestä mieluista se, että miniänsä oli hänen luonaan. Gunhilda taputteli ja hyväili häntä kuin rakasta lastaan ja näyttikin häntä itseään tuo hyviväisyytensä rauhoittavan.
— Valittaisiko hän vaivojaan Annalle? Ei, kaukana siitä; kuolisihan tuo lapsi-raukka tästä, tai ainakin pakeneisi ja kammoisi häntä kuin noita-akkaa…