Mutta päivittelisikö tuota hätää Bård'ille? ei; sitäkään ei hän voi tehdä. Työläs on sitä nyt sanoa hänelle, tuolle uljaalle, onnelliselle nuorukaiselle, joka on nyt aivan iloinen siitä, että hän on äitinsä löytänyt! — Mutta sanoa se kumminkin täytyy. Hän mietiskeli surren tätä niin, että hän melkein unhoitti kaiken muun. Papille? Sanoisiko tuon papille ja antaisi sitten papin kertoa Bård'ille? — Ei; sekään ei paljon auttaisi. Tuommoista olisi ilmaistava niin äärettömän lempeästi ja sävyisästi; pappi ei tuota osaa sillä tavoin sanoa, ei; mutta hän peloittaisi pojan ihan taidottomaksi.
Valehtelisiko —? Pitäisikö Gunhildan valehteleman? Sanoisiko tuota osaksi sinne päin, vaan ei hetikään kaikkea? — Niin! sen hän tekeekin. Hän aikoo sanoa vaan unta nähneensä; uneksuneensa sitä, että hän itse on kuoleva, sekä vakuuttaa päälliseksi uniensa olleen aina perustavia. Niin! tuon hän tekeekin! Mutta kun Bård sitten menee papin puheille? Pappi tietääkin asiasta enemmän, pappi. Itse pojan äiti on kertonut hänelle siitä liiankin paljon. — Mutta jos Bård ei olekaan saanut totuutta tietää, niin kukaties ei pappi voikaan tehdä pulan poistamiseksi mitään.
Ei; se ei sovi; kyllä hänen täytyy sanoa kaikki. Mitään muuta neuvoa ei löydy. Mutta ei kuitenkaan tänään. Vasta huomenna, ylihuomenna; tai vasta jonakuna muuna päivänä. Onhan vielä kymmenen päivää jälellä; eihän siis ole vielä aivan kiire, parempi on pojallekin se, ett'ei se sitä vielä saa tiedokseen. Minkä tähden hänen tarvitsisi olla tuossa tuskassa kauemman aikaa kuin on välttämätöntä. Vihdoin viimeinkin heittäytyi Gunhilda huolettomaksi.
Hän käski Annan mennä maata. "Minä olen nyt parempi; tänä yönä saa tyttö valvoa." Anna joka olikin unettomuudesta ja väsymyksestä jo melkein menehtymäisillään, noudatti heti Gunhildan käskyä.
Tulipa päivä tämänkin yön perästä; Gunhilda oli kuitenkin edelleen liian heikko. Bård tuli väliin sisälle hänen luokseen; ja nähdessään poikansa ei äidille juolahtanut ajatusta, josta olisi voinut sanoihin päästä. Gunhilda ei kestänyt; hän vaan pelkäsi poikaansa. Tämä kuin jo muutamalla julmalla silmäykselläkin voisi hänen maahan vaivuttaa.
Bård puolestaan oli taas salaisessa, mutta raskaassa tuskassa. Joka kerta kun hän vaan näki ruumissaaton vaikutti se syvästi häneen, ja kun kirkonkellot kaikuivat, tuntui se mielestään ikäänkuin hänelle itselleen olisi soitettu. Jos hän nyt kuolisi; — ja sulettaisiin mustaan ruumisarkkuun, niin mustiin vaatteisiin puetut ihmiset hautauskellojen soidessa ja suru-virtten haikeissa sävelissä kantaisivat häntä, ja hän sitten laskettaisiin kolkkoon multaan kalmistuneiden ruumiiden joukkoon, hautaan, pois elävien ilmasta ja auringon sulosta, peitettäisiin kolmen jalan paksuisella multa-kerroksella sulettune arkkuneen maan mustaan poveen! — hän tunsi sydämmensä pelosta ja kammosta värisevän.
Mutta nähdessään äitinsä ei hän tahtonut häneltä mitään kysyä. Äitinsä näytti hänestä, näet sen, niin heikolta, että Bård ei saattanut hänelle tuskaansa ilmaista. Mutta tuo äitinsä kummallisuus rupesi häntä peloittamaan. Mitä outoja tietoja tuo kalpea nainen säilyttäneekään synkeän mielensä salaisuudessa? Onko hän tietäjä-akka? Onko hänellä näkyjä? Tuo aaveellisuusko on se, joka esiintyy ja hehkuu syvällä noissa suurissa ja tuijottavissa silmissä?
Päivät kuluivat äärettömän hitaasti ja kuitenkin samalla hirveän joutuisasti. Bård'in mielestä tuntui olonsa kuin elämä maahanpaniaistalossa. Kaikki oli hiljaa, äänetöntä, sulotonta, jokaisen kasvot kalpeat ja kaikkien silmät surusta vaahtoavaiset. Tämä kaikki saattoi Annallekin haikeutta. Hän kysyi Gunhildalta, mutta ei saanut vastausta; tiedustelipa hän Bård'iltakin, mutta tämäkään ei tuosta huolinut, vaan rupesi muihin puheisiin. Tuo saattoi siis Annan raskaalle mielelle, oikein pulaan. Onko se jotakin inhoittavaa? jotakin salaperäistä? jotakin häntä koskevaa? Mitä varten tuo sairas niin usein on hyväillyt häntä päätä silitellen ja virkkaen: "lapsi raukka!" Onko hän tullut tänne miehensä kotiseudulle kärsimään?
Sairas tuli yhä kummallisemmaksi. Niinpä kavahti hän väliin äkkiä seisoalleen ja kirkui: "Pyydä Bård'in tulemaan sisälle!" ja kohta sen jälkeen hän voivotteli: "ei, ei, minä en voi! minä en voi!" Taikka taas pyysi hän Annan lähettämään pyynnön papille, että hän tulisi, mutta seuraavassa tuokiossa jäi se kuitenkin sikseen. Toisinaan rupesi hän tiedustelemaan kummallisia asioita, jutustelemaan raivoja ja kamaloita tarinoita kertoen niitä ihmeellisellä totisuudella ja levottomuudella; sitten pyysi hän Annan kertomaan muita samanmoisia aavejuttuja ja kyseli häneltä kaikkia näiden kohtauksia aivan kuin ne olisivat Gunhildaa itseään koskeneet! Väliin taas unhoitti hän oman itsensä ja puheli hirveitä asioita paholaisesta ja miten sitä petkutetaan… Anna rupesi pelkäämään tätä vaalean-kalpeaa vaimoa tullen yhä enemmän ja enemmän siihen luuloon, että tuo anoppinsa ei ole täysimielinen. Tästä ei hän kuitenkaan raskinnut sanoa; mutta yhä piinatummaksi ja neuvottomammaksi tunsi hän itsensä.
Oli enää kolme päivää jälellä noista kymmenestä. Silloin ei Bård enää viihtynytkään ulkona. Hän meni huoneeseen äitinsä puheille ja kyseli häneltä vakavasti: josko todellakin on jotakin erinomaista pelättävissä. Hän kertoi äidilleen mitä tämä oli sairaana ollessaan sanonut sekä mitä hän itse tästä mietiskelee. Gunhilda piilotti kasvonsa eikä vastannut mitään. Bård kyllä näki miten hänen koko ruumiinsa värisi. Todellisesti peloissaan ollen pyysi hän: "Vastaa minulle äiti! Olenko minä kuoleva? Minä olen levottomuudesta sairas, minä en saa laisinkaan rauhaa en yöllä enkä päivällä; sano minulle siten, että pääsisin väärästä pelostani! sano, että en olekaan kuoleva! että se on vaan sairasta luulottelua. Sano se, äiti! Pyydän sinua! — sillä minä en voisi nyt kuolla." Gunhilda ei vastannut sanaakaan, mutta istui vaan väännehtien itseään. Viimein juoksi hän makuukamariinsa ja sulki ovensa. Bård kuuli hänen siellä ähkyvän ja puhkuvan ikäänkuin hän olisi ollut ähkytaudissa.