Sielunsa hädässä meni Bård tohtorin pateille. Tohtori vakuutti hänen olevan terveen kuin kalan "ja etkä sinä kuole — jollei se nyt ole oikein niin määrätty." "Mutta minä en aiokkaan kuolla!" vakuutti Bård. "Vaiti, poika!" huomautti tohtori, "Jos se on Jumalan tahto, niin täytyyhän sinun kaikkiin taipua". — Jumalan tahto! Miten voisi Jumala semmoista tahtoa? Pahinkaan maailmassa ei raskitsisi tahtoa eli sallia sitä…
Hän meni papin luo; ei sen nuoren, mutta erään vanhan papin luo, jonka hän tunsi. "Voiko Jumalan tahto olla sellainen?" kysyi hän. "Me emme voi mitään tietää", sanoi pappi. "Jumalan ajatukset eivät ole meidän ajatuksiamme, ja Hänen tiensä eivät ole meidän teitämme! mutta niin paljon korkeampi kuin taivas on maasta, niin paljon korkeammat ovat Hänen ajatuksensa meidän ajatuksiimme ja Hänen tiensä meidän teihimme verraten." Bård poistui huumehduksissa ovea kohden. Mitä huolii hän Jumalan ajatuksista ja Jumalan teistä. Hän aikoo elää, elää; hän tahtoo elää; hän ei tahdo kuolla! syntihän se olisi katkaista hänen elämän lankansa nyt, synti häntä itseään, synti hänen äitiään ja synti tuota nuorta naista vastaan, jonka kera hän oli lempiliiton sitonut; hän ei ai'o kuolla!
Mutta joka kuluva tunti tuli hän yhä rauhattomammaksi. Anna huomasi hänen olevan suuressa hädässä, jonka tähden hiipikin hänen tykönsä itkien ja pyytäen hänen kertomaan: mitä tuo nyt on. "Minulle on tämä kovin haikeaa", sanoi Anna, "sillä olen niin levoton kun en edes saa mitään tietääkkään". Silloin sanoi Bård hänelle asian laidan. Anna koki lohduttaa häntä niin hyvin kuin taisi. "Äitisi on kipeä", puheli hän, "eikä se siis paljoa merkitse, mitä sairaat ihmiset oirailevat". Mutta oikeastaan oli hän todellakin yhtä peloissaan kuin miehensäkin. He likistyivät toisiaan ja pitivät kiinni toinen toisestansa. "Et saa kuolla", pyysi Anna; "minä en aiokkaan kuolla"! virkkoi Bård valittavaisesti; "rukoile edestäni kaikkivaltiasta Herraa! sinuahan, joka olet noin hyvä, suloinen ja kaunis, hän ainakin kuulee!"
* * * * *
Pelätty päivä oli tullut. Tänään täytti Bård kahdeksannentoista ikä-vuotensa.
Gunhilda vaikeroitsi sairasvuoteellaan. Bård istui viereisessä huoneessa vaaleana ja neuvotonna; Anna käveli levotonna toisesta toiseen huoneeseen ja koki, vaikka turhaan, olla apuna kummallekin. Hän pyysi Bård'in pysymään sisällä; sillä se tuntuisi ikäänkuin turvatummalta, arveli hän, varsinkin tämmöisenä pahan ilman päivänä kuin tänään. Bård arveli: sama se, ja pysyi huoneessaan. Mutta heti sen perästä huomasi hän, että kyllä se on yhtä turvatonta täälläkin. Salaman räjähtävä isku voipi osua tännekin sammuttaen hänen elämänsä kuin kynttilän; myrsky voipi yltyä ja kukistaa koko huoneen … ja mikä vielä kaikista pahin: on tapahtunut että terveet, voimakkaatkin ihmiset vaipuvat istuimeltaan kuolleena maahan eikä kukaan tiedä mistä turmasta he kuolivat. Hän kätki kasvonsa käsiinsä. Tuon tuostakin kysyi hän Annalta: saisiko hän tulla äitinsä luo toiseen huoneeseen. Anna pudisti päätänsä. "Hän houraa yhä pahemmin ja pahemmin". "Mitä hän sitte puhuu?" kysyi Bård.
"Sitä en minä tajua", virkkoi Anna, "puheensa ovat niin kamalia. Se on mielihäiriötä. Oi, Bård, kaikki hokemisensa ovat luullakseni vaan outoja uneksimisia ja luulotelmia." Samassa kuului sairaan-huoneesta kirkuna. He säpsähtäen kuuntelemaan. "Bård! Bård!" kuului äidin valittavainen ääni; — kohta riensikin hän sisään. Anna jäi seisoa töröttämään kuin lumottu, kumartuen etunojaan kuunnellen sekä silmin että korvin vieläpä avosuinkin niin tarkoin, ett'ei uskaltanut edes hengittääkään; mutta mitään ei selvästi kuulunut. Kaiken selvän saamisen häiritsi kuiskutus, itku, oihkaminen ja rukoileminen … voivotus… Herra Jumala, mitä mahtaa tuo olla. Ja se kesti päälliseksi niin kauan. Siitä ei näyttänyt ollenkaan loppua tulevan. Väliin se taukosi, ja Anna kuuli miten Bård lisäytyvällä levottomuudella, yhä kärsimättömämpänä ja maltittomampana kehoitti ja vaati jotakin. Tuo oli todella jotakin semmoista, jota ei saata kertoakaan. Vihdoin viimein hiljeni se pitkälliseksi kuiskutukseksi, mutta sitten taas kuului peloittava kirkuminen: "Ei! Ei! Sano se! Sano se!" virkkoi Bård, "vaikka se sitten olisi miten hirveää hyvänsä, minun täytyy sen tietää!" "Ei, minä en voi! Mene pois tyköäni!" huusi äiti. "Minä en lähde ennen, kuin saan sen tietää", vastasi Bård niin jylheällä äänellä, että Anna sitä kuullessaan vapisi. Sitten taas tuli hiljaisuus hetkeksi. Mutta taas rupesi Bård ärjymään, jommoista karjumista kestikin kauan; Anna ei voinut enää kauemmin odottaa; tuolla sisällä oli tällä hetkellä hänen, Annan, tuomionsa julistettu; hän konttosi tärisevin polvin kammottavalla mielellä sisään heidän luoksensa. Ja täällä jurotteli Bård, kädet tukkaansa vanuneena, tuijotellen vaaleana ja näytti ikäänkuin hänellä ei enää olisikaan ollut valtaa oman itsensä ylitse; äiti se taas vaikeroitsi kovin ja lakanan välissä täristen niin, kuin olisi hän ollut suonenvedon kiskomana. Anna taisteli saadakseen ääntä suustaan, mutta ei voinut sitä; hän likeni Bård'ia ja nykäisi häntä käsivarresta kuiskaten: "Mitä on tuo?" Silloin heräsi Bård kavahtaen ja remahti kammottavaan nauruun vastaten:
"Minä olen paholaiselle luvattu".
Anna vaipui polvilleen hänen eteensä; hän luuli Bård'in tulleen hulluksi. "Armahani, älä sano tuommoista; sitä et kumminkaan todella ajattele; tiedäthän, ett'ei se ole totta. Mitä pahaa olet sinä tehnyt, että semmoista olisi tapahtuva?" — Ikäänkuin alituisella itkumielellä ollen vastasi Bård semmoisella äänellä, jota ei Anna enää tuntenutkaan: "Äitini luovutti minun ennen kuin vielä olin syntynytkään."
Anna oli aivan huumeuksissa. Silmissään pimeni maailma ja oudot välähdykset leimahtelivat. Hän juoksi vuoteen viereen, pudisti Gunhildaa käsivarresta ja kirkaisi: "Se on valetta! Semmoista ei tapahdu! Se on valetta!" Mutta Gunhilda kohotti silmänsä, jotka olivat niin täynnä vaivaa ja tuskaa ikäänkuin hän olisi jo ollut tuomittu, ja sanoi sitten Annalle: "Jos voit nyt pelastaa hänen, sinä Jumalan enkeli, niin tee se; sillä minä olen tehnyt niin, kuin hän nyt itsekin sinulle sanoo; ja yöllä on aika päätingissä."