Soutajia oli käsketty hiljaa kulkemaan jokea alas The Pooliin, joksi Towerin alapuolella olevaa laajaa jokialuetta nimitetään. Molemmille soutajille ei aikaisemmin ollut ilmoitettu matkan tarkoitusta, mutta nyt, heidän päästyään onnellisesti matkalle, katsoi mr Hazell soveliaaksi antaa heille siitä jonkunlaista vihiä.
— Toivomme keksivämme erään sangen epäiltävän höyrypurren, sanoi hän. Tämä ystävämme tässä haluaa kiihkeästi löytää sen, ja ennenkuin hän on saanut sen näkyviin, ei mihinkään määrättyyn toimenpiteeseen saata ryhtyä.
— Minkä näköinen se on, herra, kysyi peräsoutaja, kasvoiltaan lihavahko mies, joka näytti täysin kykenemättömältä mihinkään vakavaan ponnistukseen.
— En tiedä, vastasi Racksole, mutta mikäli saatoin nähdä, oli se kuudenkymmenen jalan pituinen ja mustaksi maalattu. Luulen kyllä tuntevani sen, jahka saan sen nähdä.
— Eipä siitä ole paljon osviittaa, huudahti toinen mies äreästi. Mutta mitään muuta hän ei sanonut, sillä hän oli, samoinkuin toverinsakin, saanut Racksolelta etukäteen yhden Englannin punnan, ja sellainen raha saa koko joukon aikaan, kun on hillittävä Thamesinsoutajan luontaista taipumusta ivaan ja suulauteen.
— Erääseen toiseenkin seikkaan kiinnitin huomioni, sanoi Racksole yhtäkkiä, mutta unohdin mainita siitä teille. Purren potkuri tuntui työskentelevän ontuen.
Molemmat soutajat purskahtivat nauruun.
— Vai niin, sanoi lihava soutaja, silloin tiedän, minkä purren herra haluaa tavottaa. — Se on Jack Everettin vene, jota tavallisesti nimitetään ankeriaaksi. Siinä on nelisiipinen potkuri, ja yksi siipi on mennyt poikki.
— Niin, se se varmasti on, sanoi keulasoutaja edelliseen yhtyen. Jos te sen tahdotte käsiinne, niin oli se tänä aamuna Cherry Gardenin rannassa.
— Mennään sitten niin nopeasti kuin suinkin Cherry Gardenin rantaan, sanoi Racksole, ja vene kääntyi joen yli alkaen hitaasti solua virran mukana oikeaa rantaa, liukuen muutamien telakkain ohi, joista monessa vielä tänä myöhäisenä hetkenä oli käynnissä nostolaitteet, jotka tyhjinä laskettiin laivojen tavarasäiliöihin ja nousivat niistä täysinä. Molempien soutajien ohjatessa veneen liikkeitä laskuvedessä, selitti Hazell miljoonamiehelle, että "Ankerias" oli joen huomatuimpia pursia. Everettin alus näytti aina olevan saatavissa soveliasta rahallista korvausta vastaan, jos vain jollakulla oli joku häpeällinen ja salakavala juoni tekeillä ja sen toteuttamiseksi tarvitsi joen myötävaikutusta. "Ankerias" oli ollut pahemmassa kuin pulassa tuhansia kertoja, mutta aina onnellisesti, joskaan ei juuri kunniakkaasti, päässyt pälkähästä. Jokipoliisi piti sitä valppaasti silmällä, ja kaikkein merkillisintä oli, ettei sen omistaja, vanha Everett, vielä koskaan ollut vakavasti joutunut huonoon valoon mistään laittomasta teosta. Kertaakaan ei oikeuden asiamies ollut saanut todistetuksi mitään varmaa "Ankeriaan" omistajasta, vaikka monet sen entisistä vuokraajista tällä hetkellä olivat vangittuina pitkin maata. Viime aikoina oli alus kuitenkin vioittuneen potkurinsa vuoksi joutunut huonoon maineeseen pahantekijäinkin keskuudessa, ja tämä veljeskunta oli vähitellen hyljännyt sen, turvautuen toiseen vähemmän helposti tunnettavaan.