— Luulen käsittäväni, mistä on kysymys, sanoi Hazell vähän hymyillen.
— Ja kuulkaahan, sanoi virkamies, vaikka tehtävä onkin viran ulkopuolella, olisi hyvä, jos olisitte puettu virkatakkiinne. Ymmärrättekö?
— Täydellisesti, sanoi Hazell. Sen olisin joka tapauksessa tehnyt.
— Ja nyt, mr Hazell, sanoi Racksole, tahdotteko suoda minulle sen kunnian, että syötte aamiaista kanssani? Jos suostutte, haluaisin tilata sen siihen paikkaan, missä tavallisesti syötte.
— Ja niin tapahtui, että Theodore Racksole ja George Hazell, tullivirkamies, yhdessä söivät aamiaiseksi lampaankyljyksiä ja joivat kahvia Thomas Chap-Housessa Lontoon Cityssä. Miljoonamies huomasi kohta tavanneensa teräväpäisen ja laajatietoisen henkilön.
— Voitteko lähteä liikkeelle iltapäivällä? kysyi hän.
— Voin kyllä, sanoi Hazell, minäpä annan jonkun tovereistani tehdä merkinnän, ja sitten olen vapaa.
— Katsokaa, sanoi Racksole, tahtoisin mielelläni, että te seuraisitte minua Grand Babyloniin. Silloin voisimme puhua vähän lähemmin pienestä matkastani. Ja voisimmeko mennä teidän alukseenne? Tahtoisin tavata miehistönne.
— Se käy kyllä päinsä, vastasi Hazell. Molemmat mieheni ovat laiskimpia ja sieluttomimpia olentoja, mitä voi tavata. He syövät liikaa ja ovat ylenmäärin olueen meneviä, mutta he tuntevat joen ja ymmärtävät, mitä heidän on tehtävä. He ovat valmiit suorittamaan minkä tehtävän tahansa, kun on puhe rehellisestä pelistä ja he saavat palkkansa eikä heitä vaadita kiirehtimään.
Samana iltana, kohta pimeän tultua, nousi Racksole yhdessä uuden ystävänsä George Hazellin kanssa yhteen mustiksi maalatuista tulliveneistä, jonka miehistönä oli kaksi miestä, jotka olivat vapaamiehiä joella, kunnianosotus, johon sisältyy eräitä oikeuksia, joita maamyyrä ei ymmärrä. Oli sumuinen ja painostava ilta.