— Ihan varma, sanoi Hazell jyrkästi. Tiedän, miten menettelen laivaa tutkiessani. Katsokaa tätä. Ja hän ojensi Racksolelle noin kahden jalan pituisen ja puisella päällä varustetun teräsneulan.
— Se on tullin apuneuvoja laivoja tarkastettaessa, sanoi hän.
— Ei kai käy päinsä nousta laivaan ja viedä nainen pois? lausui Racksole epäröiden.
— Oo, alkoi Hazell samaten epäröiden, mitä siihen…
— Mihinkä tuo on matkalla? keskeytti Hazellin kokkasoutaja. Katsoen miehen sormen osoittamaan suuntaan huomasi sekä Hazell että Racksole enemmän tai vähemmän seivästi, kuinka joku vene kiiti norjalaisen laivan kokan alitse joen laskusuuntaan, kadoten sumuun.
— Se on Jules, sen uskallan vannoa, huusi Racksole. Perästä, miehet. Kymmenen puntaa mieheen, jos tavotamme hänet!
— Airot veteen nyt, pojat! sanoi Hazell, ja raskas tullivene läksi ajamaan takaa.
— Tästä näkyy kehittyvän kaunis pilajuttu, huomautti Racksole.
— Se riippuu siitä, mitä pilajutulla tarkoitatte, sanoi Hazell. Ei ole juuri pilaa kiitää jokea alas sen keskiuomassa näin sumussa. Ei koskaan tiedä, milloin joutuu toiseen maailmaan, kun kaikki nämä proomut molskivat ympärillä. Luulen miehen kätkeytyneen veneeseen nähtyään meidät ja sitten minun lähdettyäni päästäneen kokkanuoran irti.
Vene lipui nopeasti eteenpäin laskuvedessä. Ohjaus riippui sattumasta ja vaistosta enemmän kuin mistään muusta. Vähän väliä täytyi peräsimen nuoria hoitelevan Hazellin kääntää vene äkisti syrjään välttääkseen törmäämästä proomuun tai ankkuroituun laivaan. Racksolesta näytti laivoja olevan ankkurissa yltympäri joella. Hän tähysteli vilkkaasti ympärilleen, mutta pitkään aikaan hän ei voinut nähdä muuta kuin sumua ja epämääräisiä laivojen ääriviivoja. Sitten hän äkkiä sanoi jokseenkin tyynesti: