— Mitä saan tarjota?
Jules, Grand Babylonin kaikkivaltias hovimestari kumarsi kohteliaasti vilkkaalle, keski-ikäiselle herrasmiehelle, joka juuri oli tullut tupakkahuoneeseen ja istuutunut korituoliin lähinnä kasvihuonetta olevaan nurkkaukseen. Kello oli viittätoista vailla kahdeksan tavattoman helteisenä kesäkuuniltana, ja päivällistarjoilun piti juuri alkaa Grand Babylonissa. Kaikenkokoisia, -ikäisiä, eri kansallisuuksiin kuuluvia miehiä, kaikki moitteettomissa seurustelupuvuissa, istui hajallaan ylt'ympäri isossa, hämärässä huoneessa. Heikko kukkien tuoksu ja suihkukaivon lirinä tunkeutui kasvihuoneesta. Tarjoilijat, Jules'in silmälläpitäminä, liikkuivat äänettömästi paksuilla itämaisilla matoilla vastaanottaen ja suorittaen tilaukset tuolla arvokkaanjuhlallisella ilmeellä, jolla vain oikeat ensiluokkaiset tarjoilijat ymmärtävät esiintyä. Kaikkialla vallitsi eräänlainen ylevän tyyneyden ja levollisuuden tuntu, joka oli Grand Babylonille ominainen. Näytti aivan mahdottomalta, että mitään sellaista saattaisi tapahtua, joka häiritsisi olemassaolon rauhallista, ylimyksellistä yksitoikkoisuutta tässä erinomaisesti hoidetussa laitoksessa. Kuitenkin oli valtavin mullistus, mikä koskaan oli sattunut Grand Babylonissa, tapahtuva tänä samana iltana.
— Mitä saan tarjota? toisti Jules, ja tällä kertaa hänen äänessään oli juhlallinen tyytymättömyyden vivahdus; hän ei ollut tottunut puhuttelemaan vierasta kahta kertaa.
— Jahah! sanoi vilkas, keski-ikäinen mies ja katsahti lopulta häneen. Ollen suloisen tietämätön siitä, kuka tuo suuri Jules oli, hän antoi harmaitten silmiensä loistaa hymyilevinä huomatessaan tarjoilijan kasvojenilmeen.
— Tuokaa minulle "enkelinmuisku", hän sanoi.
— Anteeksi, herraseni?…
— Tuokaa minulle "enkelinmuisku" ja tehkää se pian, olkaa hyvä.
Muutamaa minuuttia myöhemmin tuon vilkkaan, keski-ikäisen herrasmiehen maistellessa "enkelinmuiskuansa" istui Jules neuvottelemassa miss Spencer'in kanssa, joka hoiti Grand Babylonin konttoria ja joka oli yhtä tunnettu ja yhtä tärkeä kuin itse Jules. Useimmissa nykyaikaisissa ravintoloissa on miespuolinen kirjanpitäjä, joka valvoo konttoria. Mutta Grand Babylon kulki omia teitään. Miss Spencer oli ollut kirjanpitäjänä melkein siitä saakka kuin Grand Babylon kohotti paksut savupiippunsa taivasta kohti ja hän säilytti paikkansa muitten ravintolain oikuista huolimatta. Aina erinomaisen siististi puettuna yksinkertaiseen mustaan silkkihameeseen pienine jalokivisine rintaneuloineen, moitteettomine kalvosimineen ja käherrettyine, vaaleine hiuksineen, hän nyt näytti melkein samanlaiselta kuin vuosikausia sitten. Hänen ikäänsä ei tiennyt kukaan muu kuin hän itse ja kenties eräs vielä, mutta kukaan ei siitä pitänyt lukuakaan. Hänen vartalonsa viehättävät ja kiehtovat ääriviivat olivat moitteettomat. Hän oli hyödyllinen koriste-esine, jonka omistamisesta mikä ravintola tahansa olisi saattanut viattomasti ylpeillä. Hänellä ei ollut vertaistaan osotekalenterin, laivakulkujen, teatterien ja varieteenäytäntöjen ohjelmien tuntemisessa, eikä hän siitä huolimatta koskaan matkustanut eikä käynyt teattereissa eikä varieteessa.
— Kuka on n:o 107? kysyi Jules tältä mustapukuiselta naiselta.
Miss Spencer tarkasteli kirjojansa.