Mitä Nellaan tulee, niin hoiteli hän jonkun aikaa konttorin tavallisia tehtäviä samalla kiinnittäen huomiota ruhtinas Aribertin puuhiin. Hän huomasi nimittäin, että hänen ylhäisyytensä oli esiintynyt vaatimattomasti vain salatakseen kalvavan levottomuuden ja pelon. Hän näki, ettei ruhtinasparalla ollut varmaa toimintasuunnitelmaa ja että hän tunsi levottomuutta jostakin, jota hän aina tähän saakka ei ollut kenellekään uskonut. Hän sai tietoonsa, että ruhtinas joka aamu käveli yksin edestakaisin Viktoria-rantakadulla, ilmeisesti matkan määrää vailla. Kolmantena aamuna hän tuli vakuutetuksi siitä, että pieni ajelu rantakatua pitkin tekisi hyvää hänen terveydelleen. Hän tilasi senvuoksi vaunut ja lähti ajelulle ihmeelliseen, vaaleankeltaiseen pukuun puettuna. Blackfriarsillan lähellä hän kohtasi ruhtinaan ja käski pysäyttää vaunut kivilaiturin viereen.
— Hyvää huomenta, ruhtinas, hän tervehti. Pidättekö tätä Hyde Parkina?
Ruhtinas kumarsi hymyillen.
— Teen tavallisesti täällä pienen kävelyn aamusin, virkkoi hän.
— Hämmästytätte minua, vastasi Nella. Luulin olevani Lontoossa ainoa, joka enemmän pitää rantakadusta ja tästä näköalasta joelle kuin Hyde Parkin pölystä. En saata käsittää, mistä johtuu, että Lontoo ei koskaan tahdo etsiä virkistystä muualta kuin tuosta naurettavasta puistosta. Jos heillä olisi Keskuspuisto…
— Pidän rantakatua Lontoon kauneimpana paikkana, sanoi ruhtinas.
Nella kurottautui hiukan vaunuista niin, että hänen kasvonsa lähenivät ruhtinaan kasvoja.
— Luulen meidän olevan hengenheimolaisia, kuiskasi hän ja jatkoi: Au revoir, ruhtinas.
— Hetkinen, miss Racksole! Nopeissa sanoissa oli rukoileva sävy.
— Minulla on hyvin kiire, valehteli tyttö, en ole tänään ulkona vain virkistyäkseni. Teillä ei ole aavistustakaan siitä, kuinka paljon meillä on puuhaa.