Tuntien tämän havainnon kiihoittavan hänen toimintahaluaan Racksole koetti päästä ulos piilopaikastaan. Hän oli varma siitä, että täytyi löytyä tie loistokerroksen kylpykammioon, mutta hän etsi turhaan, haparoiden käsillä ja jaloilla. Silloin hän päätti kiivetä nuoraportaita ylös, kiiruhtaa ensi kerroksen käytävään ja salvata Roccon tämän lähtiessä loistokerroksesta. Oli vaikea ja vaivaloinen työ kiivetä ahtaassa paikassa näitä kapeita ja hoippuvia tikapuita ylös, mutta Racksole teki tehtävänsä sangen hyvin ja oli ehtinyt melkein ylös asti, kun tikapuut kohtalon kovasta oikusta katkesivat hänen painostaan ja hän kursailematta luisti puurummun läpi. Päästäen hillityn kirouksen, Racksole sangen nolona joutui rummun pohjaan. Silloin hän näki, että hänen äkillinen putoamisensa jollakin tavoin oli saanut hänen jalkainsa juuressa olevan luukun aukeamaan. Hän tunkeutui siitä läpi, lykkäsi auki toisen pienen luukun ja seisoi seuraavana hetkenä loistokerroksen kylpyhuoneessa. Hänen pukunsa oli kovin tahriintunut, hän oli hiessä ja koko lailla pyörällä päästään, mutta hän oli kuitenkin siellä. Seuraavassa silmänräpäyksessä hän jälleen oli kaikkien sielun kykyjensä herra.
Merkillistä kyllä, hän oli liikkunut niin hiljaa, ettei Rocco nähtävästi ollut häntä huomannut. Racksole meni hiipien kylpyhuoneen ja makuukammion väliselle ovelle ja pysähtyi siihen vaieten. Rocco oli jälleen kiertänyt pesupöydän yläpuolella olevat lamput palamaan ja puuhaili työaseineen.
Racksole rykäsi hiljaa.
XIV.
ROCCO VASTAA MUUTAMIIN KYSYMYKSIIN.
Rocco käännähti ympäri nopeasti kuin häiritty tiikeri ja loi Racksoleen yhden ainoan, pitkän, läpitunkevan silmäyksen.
— Hitto soikoon! sanoi Rocco yhtä puhtaalla anglosaksilaisella korostuksella ja painolla kuin Racksole itse olisi voinut sanoa.
Merkillisintä tässä tilanteessa oli se, että Racksole silloin juuri sattumalta ei tiennyt, mitä hänen olisi sanottava. Hän oli käynyt niin sanattomaksi yrityksen ja Roccon täydellisen ja ylevän tyyneyden herättämästä hämmästyksestä, että sekä sanat että ajatukset pettivät hänet.
— Minä antaudun, virkkoi Rocco. Siitä silmänräpäyksestä, jolloin te tulitte tähän kirottuun hotelliin, olen pelännyt teitä. Sanoin Julesille, että pelkäsin teitä. Tiesin tulevan vaikeaksi tulla toimeen teidänluontoisenne miehen kanssa, ja olin, piru vieköön, oikeassa! Sanon teille, että minä antaudun. Tiedän, milloin olen voitettu. Minulla ei ole revolveria eikä minkäänlaista asetta. Minä antaudun. Tehkää mitä tahdotte.
Ja näin sanottuaan Rocco istuutui tuolille. Kohtaus esitettiin suurenmoisesti. Vain todella suuri mies oli saattanut sen niin sovittaa. Rocco säilytti todellakin arvokkuutensa.