Rocco heittäytyi nojalleen tuoliin ikäänkuin olisi sanonut kaiken sanottavansa. Hän sulki silmänsä ilmaistakseen, että häneen nähden keskustelu myöskin oli lopussa Theodore Racksole nousi tuoliltaan.
— Toivon, sanoi Rocco, avaten äkkiä silmänsä, toivon, että pian kutsutte poliisin. Alkaa tulla myöhäinen, enkä mielelläni tahdo luopua yöunesta.
Rocco nousi seisomaan ja meni ovea kohti. Vaistomaisella liikkeellä Racksole syöksyi esiin ja tarttui häntä hartioihin.
— Ei mitään vehkeitä, sanoi Racksole. Te olette minun vankinani, älkää unohtako sitä!
Rocco loi isäntäänsä lempeän ja arvokkaan halveksivan katseen.
— Tiedän sen, hän sanoi: menkäämme.
Racksoleen vaikutti voimakkaasti tämä mies — tämä lahjakas henki, jolle hän olisi maksanut palkkaa kolmetuhatta puntaa vuodessa. Hän tunsi olevansa harmissaan. Sitten he astuivat rinnakkain, vanginvartija ja vanki, ulos huoneesta hotellin suureen autioon käytävään. Rocco pysähtyi ensimmäisen hissin ristikko-ovien eteen.
— Se on lukossa, virkkoi Racksole. Meidän täytyy tänä yönä käyttää portaita.
— Mutta minulla on avain. Minulla on se aina mukanani, sanoi Rocco ja otti avaimen taskustaan, jonka jälkeen hän päästi rautaverkon lukosta ja lykkäsi sen auki. Racksole hymyili hänen palvelevaisuudelleen ja näppäryydelleen.
— Teidän jälkeenne, sanoi Rocco, tehden kohteliaan kumarruksen, jonka jälkeen Racksole meni hissiin.