— On kyllä, vastasi Nella, mutta tahdon tietää, kuinka se kävi.
— Osuin sattumalta näkemään teidät viime yönä vaunuissanne, sanoi ruhtinas. Oli näet niin, että minulta puuttui rohkeutta matkustaa Berliniin selostuksineni. Jäin Ostendeen nähdäkseni, enkö pystyisi suorittamaan jonkun verran salapoliisintyötä omin päin. Hyväksi onneksi satuin näkemään teidät. Seurasin vaunuja niin nopeaan kuin taisin, ja näin vilaukselta teidät astuessanne tuohon kauheaan taloon. Tiesin Julesilla olevan jotakin tekemistä tämän talon kanssa. Arvasin teidän asianne ja pelkäsin teidän puolestanne. Onneksi olin hyvin perusteellisesti tutustunut taloon. Siihen johtaa eräästä ahtaasta kujasta takaportti. Sitä tietä menin sisälle. Tulin takapihalle ja seisoin sen huoneen ikkunan alla, jossa keskustelitte miss Spencerin kanssa. Kuulin kaikki. Oli rohkea teko seurata miss Spenceriä Grand Babylonista Ostendeen. Niin, en uskaltanut väkisin tunkeutua sisään, jotta en menettelisi liian äkkipäisesti ja tuottaisi meille kummallekin vaikeuksia. Minä vain vartioin. Ah, miss Racksole, te olitte uhkarohkea miss Spenceriin nähden, sillä, kuten sanoin, saatoin kuulla jok'ikisen sanan, koskapa ovi oli vähän raollaan. Huomasin, ettette tarvinnut minun apuani. Sitten hän puijasi teitä jollakin juonella, ja sitten lensi revolveri ikkunasta. Otin sen maasta arvellen siitä todennäköisesti saattavan olla hyötyä. Sitten oli kaikki hiljaista. En aluksi aavistanut teidän pyörtyneen. Luulin teidän paenneen. Saadessani tiedon siitä, miten oikeastaan oli, oli jo myöhäistä puuttua asiaan. Siinä oli kaksi miestä, molemmat rajupäisiä, ja sitäpaitsi miss Spencer.
— Kuka oli toinen mies? kysyi Nella.
— En tiedä. Oli pimeä. Teidät vietiin ajoneuvoilla satamaan. Seurasin taaskin jälestä ja näin kuinka teidät kannettiin laivaan. Ennenkuin purjealuksen ankkuri nostettiin, onnistui minun kenenkään huomaamatta kiivetä laivaveneeseen. Paneuduin siihen pitkäkseni eikä kukaan osannut epäillä läsnäoloani. Tietänette, mitä sitten tapahtui.
Syntyi lyhyt äänettömyys, ja sitten Nella aivan hiljaa huudahti:
— Elämmepä tosiaankin ihmeellisessä maailmassa.
Ja heille se oli ihmeellinen maailma, vaikka tuskin siinä mielessä kuin Nella Racksole oli tarkoittanut. He olivat molemmat nuoria, molemmat olivat erinomaisen terveitä ja nuoruuden hehkua täynnä ja he olivat kahden. Vene oli todellakin hyvin pieni. Tytön kasvot olivat tuskin metrin päässä nuoren miehen kasvoista. Tyttöä ympäröi nuorukaisen silmissä kauneuden ja suuren omaisuuden sädekehä. Nuorta miestä taas kaunisti tytön silmissä miehekäs pelottomuus ja valtaistuimen sädekehä.
Mutta kaikki merimatkat loppuvat joko rannalla tai merenpohjassa, ja vihdoin vene kulkeutui satamaan kivilaiturien välitse. Ruhtinas souti lähimmille portaille ja sitoi veneen kiinni. He nousivat maihin. Kello oli kuusi aamulla, ja säteilevä aurinkoinen päivä oli koittanut. Harvoja ihmisiä oli liikkeellä tänä varhaisena aamuhetkenä.
— Ja nyt? Mitä nyt teemme? sanoi ruhtinas. Minun täytyy saattaa teidät johonkin hotelliin.
— Olen teidän vallassanne, myönsi tyttö hymyillen, mikä myönnytys pani veren nopeampaan liikkeeseen hänen suonissaan. Hän huomasi nyt tytön olevan väsyksissä ja kärsivän äkillisestä ja vallan luonnollisesta vastavaikutuksesta.