— Arvelette hänen olevan matkalla edellisen illan tapahtumain paikalle? sanoi Racksole.
— Juuri niin. Ja silloin me, niinkuin on tapana sanoa, saamme kaksi kärpästä yhdellä iskulla.
Ruhtinas Aribert arvasi oikein. Naisen vaunut pysähtyivät sen talon eteen, jossa Nella Racksolen ja miss Spencerin keskustelu edellisenä iltana oli tapahtunut, ja nainen hävisi rakennukseen juuri kun nuo molemmat miehet tulivat kadulle. Kulkematta katua pitkin vei ruhtinas Racksolen siihen kujaan, joka johti talon takaisille puolille, ja hän laski talot, heidän kulkiessaan kujaa pitkin. Muutaman minuutin kuluttua he olivat ikäänkuin murtovarkaat kiivenneet muurin yli ja äärimmäisen varovaisesti hiipineet eteenpäin pitkää, kapeaa, avonaista paikkaa — puoleksi puutarhaa, puoleksi kivettyä pihaa, kunnes olivat päässeet lasioven eteen — lasioven, jota uutimet verhosivat, mutta joka oli jätetty vähän raolleen.
Ruhtinas Aribert kuuli liehuvien hameitten kahinaa; sitten vielä liikkeen — oven kiinnisysäyksen, ja raosta vilkkuva valo katosi yhtäkkiä. Hän lykkäsi oven selkoselälleen. Huone oli pimeä ja ilmeisesti tyhjä.
— Ottakaa nyt lyhtynne esille, sanoi hän innostuen. Racksole otti umpilyhdyn pölytakkinsa tilavasta taskusta ja sytytti sen. Sen valo loisti maahan.
— Mitä tämä on? huudahti ruhtinas Aribert ja viittasi maahan. Lyhdyn valo sattui pieneen rautaristikkoon heidän jalkainsa juuressa, josta voi erottaa kellarin.
Molemmat polvistuivat ja pilkistivät maanalaiseen huoneeseen. Risaisella tuolilla istui velttoryhtinen nuori mies silmät ummessa. Pää oli painunut raskaasti rintaa vasten. Lyhdyn heikossa valossa hän näytti kalpealta ja aavemaiselta kuin ruumis.
— Kuka se mahtaa olla? sanoi Racksole.
— Se on Eugen, vastasi ruhtinas hiljaa.