EUGEN-HERTTUA PÄÄSEE VAPAAKSI.
— Eugen, kuiskasi ruhtinas Aribert matalalla äänellä. Oman nimensä kuullessaan kohotti kellarissa oleva nuori mies vähän päätään ja tuijotti ristikkoa kohti, joka erotti hänet molemmista pelastajista. Mutta hänen ilmeistään ei huomannut jälleennäkemisen merkkejä. Hän tuijotti tylsästi ja välinpitämättömästi muutamia sekuntteja, räpytellen silmiään lyhdyn valoa kohti, ja sitten hänen päänsä jälleen vaipui alas rintaa vasten.
— Eugen, huusi ruhtinas Aribert toistamiseen, mutta tällä kertaa ei huuto tehnyt minkäänlaista vaikutusta hänen hajamieliseen veljenpoikaansa, ja silloin ruhtinas Aribert hiljaisella äänellä sanoi Racksolelle: ehkäpä hän ei voi nähdä meitä selvästi.
— Niin, mutta pitäisihän hänen toki tuntea teidän äänenne, sanoi Racksole ankaralla, synkällä äänellä.
Syntyi äänettömyys, ja nuo molemmat miehet katsoivat epäröiden toisiinsa. Molemmat tiesivät, että heidän täytyi mennä sisään tuohon kellariin ja noutaa Eugen-herttua sieltä pois, ja molemmat jonkunverran pelkäsivät ottaa seuraavaa askelta.
— Jumalan kiitos, ettei hän ole kuollut! sanoi ruhtinas Aribert.
— Hän on kenties enemmän kuin kuollut, vastasi Racksole.
— Enemmän kuin — — Mitä tarkoitatte?
— Tarkoitan, että hän saattaa olla mielisairas.
— Tulkaa! miltei huusi ruhtinas Aribert äkillisessä toimintahalun puuskassa — raivoisassa halussa tehdä jotakin. Ja siepaten lyhdyn Racksolelta hän ryntäsi sisään pimeään huoneeseen, josta olivat kuulleet miss Spencerin ja punahattuisen naisen keskustelun. Aivan heti ei Racksole liikahtanut ovenkynnykseltä. Tulkaa, toisti ruhtinas Aribert, ja hänen lausumaansa sisältyi ehdoton käsky. Mitä te pelkäätte?