— En tiedä, sanoi Racksole, tuntien itsensä tyhmäksi ja oikulliseksi; en tiedä. Sitten hän raskaasti laahautui ruhtinas Aribertin jälkeen huoneeseen. Kaakeliuunin reunustalla oli pystyssä pari sammutettua kynttilää, ja nämä Racksole sytytti koneellisesti ja hajamielisesti, jonka jälkeen molemmat miehet tarkastelivat huonetta. Siinä ei ollut mitään erikoista nähtävää; se oli vain tavallinen huone, pienehkö, kehnonpuoleinen, jotenkin likainen, rumat seinäpaperit ja rumia tauluja rumissa kehyksissä. Herrain hännystakki oli tuolilla. Ovi oli suljettu. Ruhtinas Aribert koetteli lukonripaa, mutta ei saanut avatuksi.
— Ovi on lukossa, hän sanoi. Nähtävästi tiedettiin meidän olevan täällä.
— Loruja, sanoi Racksole terävästi; mistä se olisi tiedetty. Sitten hän tarttui ovenripaan ja rytyytti ovea voimakkaasti, jolloin se aukeni. — Sanoinhan teille, ettei se ollut lukittu, hän lisäsi, ja tämä pieni menestys oven avaamisessa näytti vaikuttavan miljoonamieheen rauhoittavasti. Oli kummallinen sielullinen ilmiö, että tuon kellarissa olevan avuttoman olennon pelkkä näkeminen oli saattanut kauhistuttaa kahta urhoollista, täysikasvuista miestä (sillä he olivat olleet kauhun vallassa). Sitten vähitellen molemmat siitä tointuivat. Seuraavassa hetkessä he seisoivat ulkona käytävässä, joka vei portille talon etupuolelle. Tämä portti oli auki. He katsoivat kadulle kummallekin taholle, mutta ainoatakaan ihmistä ei näkynyt. Katu, jota vain kolme katulyhtyä valaisi, teki kummallisen synkän ja salaperäisen vaikutuksen.
— Hän on mennyt, se on selvä, sanoi Racksole, tarkoittaen punahattuista naista.
— Ja miss Spencer hänen jälkeensä, niinkö luulette? kysyi ruhtinas.
— Ei, hän kyllä jää tänne. Hän ei ikinä olisi uskaltanut lähteä täältä. Etsikäämme kellarinportaat.
Kellarinportaita ei onneksi ollut vaikea löytää, sillä kun ruhtinas Aribert otti askeleen taaksepäin, hän töintuskin pelastui syöksymästä niitä alas. Lyhty näytti niiden kulkevan kiehkurassa. Äänettömyyden vallitessa Racksole otti lyhtynsä takaisin ja kulki edellä, ruhtinas aivan kintereillään. Portaitten juuressa oli lyhyt käytävä ja tässä käytävässä istui naisolento lyyhistyneenä. Hänen silmistään heijastui lyhdyn valo ja ne kiiluivat kuin kissan pimeässä. Sitten tullessaan lähemmäksi miehet huomasivat miss Spencerin sulkevan heiltä tien. Hän näytti olevan puoleksi polvillaan kivilattialla ja kädessä hänellä oli jotakin, joka ensin näytti tikarilta, mutta joka sittemmin osottautui joksikin niin vähän romanttiseksi kuin leipäveitseksi. — Pankaa pois tuo leikkikalu, sanoi Racksole jyrkästi.
— Enkä pane, hän vastasi.
— Silloin minä ammun. Hän puristi huulensa yhteen.
— Minä ammun, hän toisti. Yks' — kaks' — kolme! — Pau, pau! Hän oli ampunut kahdesti ja tarkoituksella ampunut ohi.