Miss Spencer ei edes räpäyttänyt silmäänsä. Racksole oli vallan ihmeissään — ja hän olisi ihmetellyt tuhat kertaa enemmän, jos olisi voinut verrata naisen äskeistä menettelyä hänen suunnattomaan kauhuunsa edellisenä iltana Nellan häntä uhatessa.
— Te olette tosiaan sangen rohkea, hän sanoi, mutta se on aivan tarpeetonta. Miksette tahdo päästää meitä ohitsenne?
Mutta oikeaa rohkeutta häneltä juuri puuttui. Hän oli vain antanut pelon väistyä toisen pelon tieltä. Hän pelkäsi hirveästi Racksolen revolveria, mutta vielä paljon enemmän hän pelkäsi jotakin muuta.
— Miksi ette tahdo päästää meitä ohitsenne?
— En uskalla, hän sanoi valittavalla, värähtelevällä äänellä. — Tom käski minun vartioida.
Siinä kaikki. Miehet saattoivat nähdä kyynelten valuvan hänen surkeilta, ryppyisiltä kasvoiltaan. Racksole alkoi riisua kevyttä päällystakkiaan.
— Huomaan, että minun täytyy riisua takkini teidän tähtenne, hän sanoi miltei hymyillen. Sen jälkeen hän tehden nopean liikkeen, heitti takin miss Spencerin pään yli ja kävi häneen käsiksi, tarttuen hänen molempiin käsivarsiinsa, ruhtinas Aribertin ollessa apuna.
Hänen vastarintansa lakkasi — hän oli voitettu.
— Nyt on hyvä, sanoi Racksole. En olisi koskaan saattanut käyttää revolveria — täydellä todella, tarkoitan tietysti.
He kantoivat hänet vastarinnatta portaita ylös ylempään kerrokseen, jossa lukitsivat hänet makuuhuoneeseen. Hän makasi herpautuneena vuoteella.