— Olenpa saanut teidät käsiini, hän sanoi leikillisesti. En saanut unta. Sitten kysyin hotellin palvelijoilta, olitteko te menneet nukkumaan, ja he sanoivat ei; silloin minä pujahdin ulos. Arvasin, missä te olitte. Racksole keskeytti hänet kysymällä, mikä tarkoitus tällä käynnillä oli, mutta Nella ehkäisi hänet huolimattomalla ruumiineleellä. Mikä tuo on? hän sanoi osottaen sohvalla olevaa olentoa.
— Se on minun veljenpoikani, Eugen-herttua, sanoi ruhtinas.
— Loukkaantunutko? kysyi hän kylmästi. Eihän toki.
— Hän on sairas, sanoi Racksole.
Nella rupesi tutkimaan tajutonta herttuaa sellaisella ammattimaisella taituruudella kuin olisi hän suorittanut New Yorkin paraan sairaanhoitajatar-oppikurssin.
— Hän on saanut aivokuumeen, sanoi Nella. Siinä kaikki, mutta se riittää. Tiedättekö, onko minkäänlaista makuusijaa tässä merkillisessä talossa?
XVIII.
YÖLLÄ.
— Häntä ei millään ehdolla saa siirtää, sanoi tumma, pieni belgialainen tohtori, jonka silmät kiiluivat veitikkamaisina silmäluomien takaa; ja hän sanoi sen sangen jyrkästi.
Nella ehdotti, että heidän olisi otettava talo täydellisesti huostaansa ja pidettävä se hallussaan, kunnes herttua alkaisi parantua.