— Minä vien sinut hänen luokseen, rakkahin Eugen. Ruhtinas Aribert laski kätensä toisen hartioille, mutta herttua pudisti hänet väkisin luotaan, nousi seisomaan ja istuutui sitten jälleen.
Ruhtinas Aribert katsoi Racksoleen, jonka jälkeen molemmat katsoivat Eugen-herttuaan. Jälkimmäisen kasvot olivat kiihtyneet ja Racksole huomasi, että herttuan vasen silmäterä oli laajempi kuin oikea. Miesparka tuijotti jäykästi, mutisi kummallisia, katkonaisia lauseita, milloin kumealla äänellä möristen, milloin kimakasti vinkuen.
— Hänen järkensä on pimennyt, kuiskasi Racksole englanninkielellä.
— Hiljaa! sanoi ruhtinas Aribert. Hän ymmärtää englanninkieltä. Mutta Eugen-herttua ei kiinnittänyt mitään huomiota lyhyeen sananvaihtoon.
— On parasta koettaa jollakin tavalla saada hänet ylös taloon, sanoi Racksole.
— Niin, myönsi ruhtinas Aribert. Eugen, hän jatkoi, punahattunen nainen, hän, jota sinä odotat, on tuolla ylhäällä. Hän on lähettänyt meidät tänne noutamaan sinua. Etkö tahdo lähteä matkaan?
— Taivas! huudahti herttua-parka vihaisena. Miksi et ennemmin sitä sanonut.
Hän nousi seisomaan, hoiperteli eteenpäin ruhtinas Aribertia kohti ja kaatui pitkäkseen lattialle. Hän oli pyörtynyt. Molemmat miehet nostivat hänet ylös, kantoivat hänet kellarinportaita ylös ja laskivat hänet äärettömän hellävaroen sohvalle. Hän makasi silmät ummessa ja hengitti kummallisesti sieramista; hänen sormensa olivat yhteenpuristetut; tuon tuostakin hänen ruumistaan kouristi.
— Toisen meistä täytyy noutaa lääkäri, sanoi ruhtinas Aribert.
— Sen minä teen, vastasi Racksole. Tässä silmänräpäyksessä kuului nopea, lyhyt koputus lasiovelle ja sekä Racksole että ruhtinas Aribert katsoivat hämillään ympärilleen. Nuoren tytön kasvot olivat painettuna ikkunaruutua vastaan. Kasvot olivat Nellan. Racksole aukaisi lukon ja Nella tuli sisään.