— Kuinka tiedätte, ettei se minulle ole minkäänarvoinen? kysyi Nella sukkelasti.
Juuri silloin sairas teki kouristuksen tapaisen liikkeen. Nella meni vuoteen ääreen rauhoittamaan häntä. Vuoteen päänaluksen luota hän katsahti ruhtinas Aribertiin, ja tämä vastasi Nellan säteilevään, kiihtyneeseen katseeseen. Ruhtinas Aribert ei vastannut mitään hänen kysymykseensä — hän vain katsoi Nellaan tyytymättömän itsepintaisesti.
— Minun pitää kai mennä vähän lepäämään, sanoi Nella vihdoin. Tiedättehän, kuinka lääkettä on annettava.
— Nukkukaa hyvin, vastasi ruhtinas, varovaisesti avaten hänelle oven. Ja niin hän jäi yksin Eugen-herttuan seuraan.
Hänen vuoronsa oli vartioida sinä yönä, sillä vielä odotettiin Julesin tekevän äkillisen vierailun tai hyökkäyksen tai jonkun merkillisen shakkivedon. Racksole makasi alakerroksen arkihuoneessa. Nellan hallussa oli ensimmäinen makuuhuone porrasta ylempänä. Miss Spencer oli lukkojen takana ullakolla. Sitä mukaa kuin minuutit venyivät keskiyötä kohti, joutui vartija, joka tunsi hermostuvansa painostavasta, sähköisestä ilmapiiristä, joka aina näkyy ympäröivän vaarallista tautia sairastavaa henkilöä, yhä enemmän epämääräisten ja kauhistuttavien pelontunteitten uhriksi. Sitten hänen korvansa kuulivat kummallisen kajahtavan soinnin. Hän säpsähti — se oli vain kaupunginkellon kahdentoistalyönti. Mutta sitä seurasi toinen ääni — salaperäistä oven raapimista. Hän kuunteli ja hypähti senjälkeen ylös tuoliltaan. Ei mitään. Ei mitään. Mutta yhä hän tunsi vetovoimaa ovelle päin, ja ikäänkuin äärettömän pitkän ajanjakson jälkeen hän meni aukaisemaan sen, sydämen valtavasti jyskyttäessä. Nella makasi ovimatolla kokoonlyyhistyneenä. Hän oli täysin puettuna, mutta nähtävästi tajutonna. Ruhtinas tarttui hänen solakkaan ruumiiseensa, nosti hänet lattialta ja kantoi hänet kaakeliuunin kupeessa olevalle tuolille. Hän oli kokonaan unohtanut Eugenin.
— Kuinka on laitanne, enkelini? hän kuiskasi, ja sitten hän suuteli häntä — suuteli kahdesti. Hän ei voinut tehdä muuta kuin katsoa häneen. Hän ei tiennyt mitä tekisi häntä auttaakseen.
Vihdoin Nella aukaisi silmänsä ja huokasi.
— Missä minä olen? hän kysyi epävarmalla ja vapisevalla äänellä. Oh, hän sanoi tuntiessaan hänet. Tekö siinä olette? Olinko minä tyhmä? Pyörryinkö?
— Mitä on tapahtunut? Olitteko pahoinvoipa? kysyi ruhtinas. Hän oli polvillaan Nellan edessä ja puristi tämän kättä lujasti.
— Näin Julesin vuoteeni ääressä, hän mutisi. Olen varma, että näin hänet. Hän nauroi minulle. En ollut riisuutunut. Hypähdin pystyyn vallan kauhuissani, mutta silloin hän oli poissa, ja sitten juoksin alas portaita — teidän luoksenne.