"Oletko varma siitä, että se käy päinsä?"
"Viis' minä siitä, käykö se päinsä vai eikö", sanoi Denry uhmaavasti. "Hän pyysi minua tulemaan, ja hänen pitäisi olla täällä ottamassa vastaan. Minä en anna kenenkään hypätä nenälleni."
Ja sisään he kävivät kierrettyään talon takapuolelle.
Denry sulki oven, painoi nappulaa, ja sähkövalo syttyi palamaan. Sähkövalo oli siihen aikaan aivan uutukainen ilmiö Bursleyssä. Rouva Machin ei ollut koskaan nähnyt sitä toimimassa. Hänen oli pakko myöntää, että se ei ollut laisinkaan niin monimutkainen kuin öljylamppujen hoito. Keittiössä sähkövalo hohti huikaisevana seinillä, jotka oli verhottu harmain kiviliuskoin, ja lattialla, joka oli laadittu mustista ja valkoisista liuskoista. Siellä oli kaasukeittiö ja kahdella vesihanalla varustettu marmorinen pesulaite. Kalusto oli tummasta puusta. Hyllyllä oli saviteoskastrulleja. Kaapit olivat täynnä keittiövälineitä, pääasiallisesti saviteoksia. Denry alkoi näytellä äidilleen allasta, jossa oli reunakkeita ja uurteita ja osastoja; siinä hän selitti voitavan koneellisesti pestä ja kuivata kaikkea muuta paitsi veitsiä.
"Eikö sun olisi parasta lähteä tavoittelemaan sitä herra Wilbrahamia?" keskeytti äiti.
"Niinpä tietenkin", sanoi Denry; "minä ihan unohdin hänet."
Äiti kuuli hänen vaeltelevan pitkin taloa ja huutelevan vaihtelevin äänin herra Wilbrahamia. Mutta hän ei erottanut mitään muuta ääntä. Sillä välin hän tarkasteli keittiötä yksityiskohtaisesti, mieltyen toisiin laitteisiin ja pääsemättä perille toisten tarkoituksesta.
"Varmaankin hän on myöhästynyt junasta", arveli Denry palatessaan. "Ei hän ainakaan ole täällä. Nyt voin näyttää sinulle samalla koko talon."
Hän opasti äidin eteishalliin, joka oli tulvillaan valoa.
"Täällähän on oikein lämmin", sanoi rouva Machin.