Ja Denry pakottausi levolliseksi ikäänkuin veteen sukeltaakseen ja sanoi:
"Kas, Ruth!"
Siinä oli nainen, jota hän oli kerran rakastanut ja suudellut ja mielinyt vaimokseen. Hän oli hyvillään siitä, että Ruth oli aloittanut ristimänimellä, sillä hän ei voinut muistaa tämän sukunimeä. Hän ei edes muistanut, oliko koskaan tullut kuulleeksikaan sitä. Hän tiesi vain sen verran, että muutettuaan Bursleystä isänsä luo Birminghamiin Ruth oli mennyt naimisiin jonkun kanssa, jolla oli kaksoisnimi, joka oli hyvissä varoissa ja häntä itseään vanhempi ja kaikesta päättäen korkeassa yhteiskunnallisessa asemassa; ja tämä joku oli sitten kuollut.
Ruth käyttäytyi aivan rauhallisesti. Hänen menettelyssään ei ollut vähintäkään vihjausta siihen suuntaan, että hän odotti saavansa osakseen yksinäiselle leskelle tulevaa säälittelyä tai etteivät he kaksi voisi koskaan enää puhutella toinen toistaan luonnollisesti, koska olivat yhteen aikaan olleet kihloissa keskenään. Hän puhui aivan kuin ei hänelle olisi koskaan tapahtunut mitään ja ikäänkuin noin neljäkolmatta tuntia olisi kulunut siitä, kuin he viimeksi näkivät toisensa. Denry aavisti, että Ruth oli varmaankin oppinut tuon peräti hyödyllisen diplomaattisen tyyneyden joutuessaan kosketuksiin miesvainajansa säädyn kanssa. Hänelle itselleen se oli arvokas opetus: "Käyttäydy aina, ikäänkuin ei mitään olisi tapahtunut — samantekevää, mitä on tapahtunut."
Itsekseen hän sanoi:
"Olipa hyvä, että tulin autollani."
Hän tuntui tarvitsevan jotain puolustautuakseen kaiken tuon rikkauden ja suuremman seurustelutottuneisuuden äkilliseltä hyökkäykseltä, ja automobiili soveltui siihen oivallisesti.
"Olen kuullut sinusta varsin usein viime aikoina", sanoi Ruth lievästi hymyillen ja järjestäen ikäänkuin salavihkaa hameensa laskosta.
"Vai niin", vastasi Denry, "valitettavasti en voi sanoa samaa sinusta."
Kenties hiukan vaarallista, mutta silti hänen mielestään aika sievästi sanottu.